Paha mieli

Tämä viikonloppu on taas ollut jotenkin surkea fiiliksiltään. Olen pääasiassa istunut sisätiloissa ja lukenut maanantain tenttiin. Jotenkin aina silloin tällöin painun ajatuksissani jonnekin syviin itsesäälin vesiin. Oma elämä tuntuu näinä hetkinä niin mitättömältä. Enpä ole koskaan saanut mitään valmiiksi ja mahdanko saadakaan! Olen tuhlannut monta vuotta elämästäni. Eivätkös ihmiset ole tähän ikään mennessä yleensä menneet jo oikeisiin töihin! Tunnen huonoa omaatuntoa kaikesta tekemättömästä, enkä osaa nähdä jo tähän mennessä saavutettuja juttuja hienoina. 


Lähestyn hiljalleen 30 ikävuotta, mutta opintoni ovat yhä levällään kuin esterin eväät. Tämä vuosi on jo kahdeksas yliopistolla (tosin yhden puolen vuotta olin poissa), mutta gradu ja kaksi tenttiä puuttuvat vielä suoritusotteeltani ja nekös sitten kummittelevatkin oikein kunnolla. Teen parhaillaan opintoja myös ammattikorkeakouluun ja varmasti se on yksi syy siihen, miksi aikaa gradulle ja muille yliopisto-opinnoille ei oikein ole. Ja silloin kun on, keskityn lähinnä itseni säälimiseen ynnä muuhun jotka eivät edistä itse tuota työtä. Oikein kadehdin niitä, jotka tuosta vaan sutaisevat gradunsa loppuun esim. äitiyslomalla! Missä minun tarmoni ja intoni oikein on? Ei missään, minulle ei ole tuollaista lahjaa annettu. Ja näin pitkän taaperruksen jälkeen opiskelu ei voisi enää vähempää kiinnostaa. Mietin jatkuvasti mistä kaikesta joudunkaan luopumaan. En voi ostaa kauniita, uusia vaatteita, laittaa hiuksia ja kynsiä tai matkustaa. Kaikkea sitä mitä normaalit kaksvitoset lapsettomat tekee :/


Olen miettinyt onko tämä gradun kanssa painiminen tehnyt itsetunnostani näin huonon, vai onko huono itsetuntoni aiheuttanut kaiken tuskan tuon tieteellisen tutkielman viimeistelyssä? Olen asettanut itselleni jo puolisen kymmentä deadlinea, mutta aina niistä jotenkin liu'utaan ohitse... Tällä kertaa päätepisteeni on huhtikuun palautuspäivä. Siihen on 10 viikkoa. Saa nähdä miten mahtaa käydä.


Ensin kuitenkin haen pakasteesta ison kulhollisen suklaajätskiä...

Oppaita kädentaitojen maailmaan

Tämä blogi taisi alun perin lähteä liikkeelle käsitöiden tekemisestä ja jakamisesta muille. Vaikka täällä ei ole paljoa käsitöitä näkynyt taas pitkään aikaan niin kyllä niitä on tehty. Parhaillaan puikoilla polttelee kauluri itselle Isoveljestä, ja hyllyssä odottaa täyttöä yks kirjottu pehmolelu. Eilen innostuinkin taas ideoimaan uusia juttuja kun sain postissa tilaamani kirjat: 

Juju-kerhon kuukaudenkirjana oli viimeksi Sanna Vatasen Neulo, Virkkaa, Kirjo ekolangasta! Kirja on jatkoa Vatasen aikaisemmalle, joka keskittyi jämälankoihin (löytyy myös hyllystäni). Toisen kirjan (Villaa, vettä ja saippuaa) tilasin ylimääräisenä kun ennen joulua innostuin huopatöistä. No se huovuttaminen ei nyt ollut mikään menestys, vaan totesin että voisin tarvita jotain ohjeentynkää että tekeleistä tulisi edes jonkunmoisia... Mutta muistin siinä mäntysuovan ja villan kanssa leikkiessä miten terapeuttista tuo huovuttaminen onkaan :) Ensi jouluna on siis tiedossa koko suvulle jotain huovutettuja lahjoja... ;P


Opiskelukiireet painavat tällä hetkellä aika lailla päälle, eli palailen blogimaailmaan taas kunhan vaan kerkeen ja on jotain kerrottavaa :) Hyvää viikonloppua!

AUTS

Pitkästä aikaa (= varmaan vuoden tauon jälkeen) salilla. Tein alkuverryttelyä crossarilla ja sen jälkeen jalkatreeniä muutamallakin eri laitteella. Kokeilin myös askelkyykkyä (3 x 20) harteilla 7,5 tanko plus 2,5 x 2 painot = 12,5 kg. Nyt on jalat muuten muussia! Mutta eräs tavoite tuolla salitreenillä voisikin olla kiinteyttää näitä perinteistä naisten ongelma-alueita, eli persusta ja reisiä... Oon nuoruudessa pelannut lentopalloa, eli jokanäköistä kyykkyä on tullut tehtyä aika lailla. Mikä siis tarkoittaakin sitä, että olen ronski muija tuosta alavartalosta (ja nyt vuosien myötä olen niiden ihasten lisäksi kerännyt mukaani myös sitä läskiä...) Pitäisi siis suunnata treeniä jatkossa jotenkin nimenomaan tuohon rasvanpolttoon, eikä niinkään kasvattaa enää enempää lihasta. Olenkin yrittänyt olla salilla tarkkana, että teen paljon toistoja kevyillä painoilla. Salin oheen tarvitsisi kyllä aerobista liikuntaa. Ensi keskiviikkona lähdenkin ystävän kanssa tutustumaan ihan uuteen lajiin eli spinningiin! :)

Toivon että innostuisin spinningistä, sillä olen ymmärtänyt että se olisi oikein hyvää aerobista urheilua? Saisin siten hiukan vaihteluakin näihin normilajeihin. Mutta saas nähdä :) 


Salitreenin saldo oli muuten 1 tunti 20 minuuttia, 335 kaloria, keskisyke 113, max.syke 159. Ja oli kivaakin vaikka ei vois uskoa näin pitkän tauon jälkeen :) Loppuviikon taidan pitää salista vapaata ja tyydyn vaan ulkoilemaan koiran kanssa. Olen usein aloittanut liikkumisen uudelleen liian innokkaasti, mikä sitten myös tappaa sen liikunnan ilon aika tehokkaasti... 


Viikonloppuna suuntaammekin sitten Miehen kanssa Naantalin kylpylään lillumaan eli vihdoin on tiedossa myös rentoutusta (plus hemmottelua eli kasvohoito ja hieronta, jes!). Enpä muista koska olisin viimeksi nauttinut tuollaisesta luksuksesta. Mutta nyt ryhdyn valmistautumaan seuraavaan koitokseen, joka on seisominen näillä jaloilla ilta Eteläpäädyssä kannustamassa! :)

Ota riski: rakastu suomenruotsalaiseen

En ole ihan ymmärtänyt tuota otsikossa mainittua mainoskampanjaa, jolla Hbl mainosti joskus aikoinaan. Itse olen siis naimakaupan kautta tutustunut suomenruotsalaiseen kulttuuriin, eikä se nyt niin erilaiselta kyllä vaikuta. Mitä nyt rahaa on (ainakin täällä etelässä) enemmän kuin tällaisen työläisperheen lapselta. Mutta tiedän, että itseasiassa suurin osa ruotsia äidinkielenään puhuvista on ihan tavallisia jannuja tuolta Österbottenilta tai sitten Ahvenanmaan valtakunnasta ja sieltä Turun saariston seudulta. Mutta ihan mielenkiinnosta luin pari päivää sitten Peter Nymanin kirjoittamaa Ankkalampi-kirjan. Moni Nymanin kertoma juttu oli tuttu, mutta uutta oli esim. se, että tutkimuksissa on todettu Pohjanmaalla asuvien suomenruotsalaisten miesten elävän jopa 8 vuotta pidempään kuin suomea puhuvien, vaikka elintavat (syömiset, alkoholinkäyttö) ovat yhtenevät! Eli olisiko se perusasenne elämään jotenkin sitten positiivisempi suomenruotsalaisten keskuudessa? Nyman mainitsee ratkaisevana tekijänä sosiaalisen pääoman, jota ruotsinkielisillä on huomattavasti enemmän. Eli kun on esimerkiksi enemmän läheisiä ystäviä voi tuntea itsensä onnellisemmaksi, ja sillä voimalla sitten jaksaakin pidempään? Tuntuu, että suomenruotsalaisissa ei ole mitään muuta eroa suomenkielisiin kuin se hippunen enemmän itseluottamusta ja uskoa omaan osaamiseen. Nyman huomauttaa kirjassaan myös, että suomenruotsalaiset voivat kenties myös hassutella (vrt. snapsilaulut) enemmän ja vapaammin ilman turhaa nolostumista. 


Aloin pohtimaan koko aihetta lähinnä tuon kielikysymyksen vuoksi. Itse olen melko onneton käyttämään ruotsin kieltä arkitilanteissa. On siis aika surkuhupaisaa, että olen kirjoittanut ylioppilaskirjoituksissa keskipitkän ruotsin oppimäärästä arvosanan eximia, mutta oma kielitaitoni on heikko. Ymmärrän toki todella paljon puheesta ja tekstistä, mutta oma lauseiden muodostaminen on ihan kökköä. Tajuan siis porukassa mistä puhutaan, mutta jos pitäisi osallistua keskusteluun olisin kyllä ihan tuppisuuna... Eilen etsin ipodiini ruotsinkielisen Radio X3M:in. Ajattelin, että jospa kuulisin kieltä päivittäin, voisi jotain sanoja jäädä tuonne jonnekin aivolohkojen kätköihin...? Seuraavan kerran kirjastossa piipahtaessa voisi myös etsiä käsiinsä jotain simppeliä ruotsinkielistä luettavaa. Telkkarista tuli joskus sellainen ohjelma kuin Hetimiten (Ögonaböj), joka oli aivan mainiota suomenruotsalaista viihdettä, ja siinä samassa tuli kuunneltua tätä etelässä tuttua svenskaakin. Harmi, että ohjelmaa ei enää tule :( Olen yrittänyt etsiskellä muita hyviä ohjelmia FST5:ltä, mutta vielä en ole löytänyt sellaista joka liimaisi meikäläisen tv:n ääreen. Strömsö on tietysti ihana, ja Min Morgoniakin yritin seurata mutta jotenkin en pysy niissä kyydissä :/ Jos tiedät hyvän kielikylpy-teeveeohjelman niin vinkkaa mulle!


Tämä ruotsi on siis kielistä se, jonka osaamattomuus harmittaa eniten. Jo senkin vuoksi, että jos tähän taloon joskus siunaantuu jäkikasvua, olisi se tarkoitus kasvattaa kaksikieliseksi. Voisi siis äidillekin olla hyötyä ymmärtää mitä pikkupiltit sanovat vaikka itse puhuisikin lapsille suomea. Kaipa pitää vaan ryhtyä sönkkäämään Miehen kanssa jotain alkeellisia lauseita, vaikka se on kyllä aika tuskaa. Mies kun vaikenee oikein sujuvasti molemmilla kotimaisilla! :P


P.S. Jos joku nyt oottelee tältä blogilta jotain liikunta- ym. laihdutusjuttuja, niin huomenna vois olla sellasta luvassa kun suuntaan näillä näkymin pitkästä aikaa salille :) 

Lihansyöjän versio tomaatti-munakoisopastasta

Kun täällä juuri pohdiskelin ryhtyväni kasvissyöjäksi niin eikös meidän taloudessa eilen illalla pistelty pekonia poskeen :)


Teimme Kanelibasilikalta lainatulla ohjeella uunissa paahdettua tomaatti-munakoisopastaa. Siinä missä kyseinen blogi keskittyy enemmän kasvisruokaan, meillä talouden toinen puoli ehdotti kyseisen ohjeen "piristämistä" pekonilla... Jos resepti kiinnostaa niin katsokaa alkuperäinen idea tuolta blogista, itse en ala sitä tähän enää kopioimaan :)

Oli muuten hyvää! Ruoan kuvaaminen vaan on hankalaa, (varsinkin kiireessä kun mies istuu vieressä odottamassa että saa iskeä haarukkansa kiinni sapuskaan). Kovin harvoin ruoan saa kuvissa näyttämään jotenkin kauniilta. Tosin olen kuullut, että esim. lehdissä olevissa kuvissa ruoka ei oikeasti ole aina edes tehty niistä aineista mitä ohjeessa mainitaan vaan muokkailtu tai tehty jopa jostakin styroxista! Plus tietysti valaistukset sun muut on paremmat... Eli jos oma tekele ei näytä siltä mitä keittokirjassa niin ei kannata heti masentua :)


Tuskailin jokin aikaa sitten opiskelukirjojen tylsyydestä. Löysinkin kuitenkin pitkästä aikaa mielenkiintoisen opiskeluun liittyvän kirjan. Ensi maanantaina aloitan sosionomin pätevyyteen kuuluvat Vammaisuus-opinnot, ja ainakin kehitysvammaisuudesta kirjoitettu tenttikirja vaikuttaa todella mielenkiintoiselta :) Lainasin kirjastosta lisäksi valtavan kasan kaikenlaista muutakin luettavaa, kun edelliset tuli tuossa joulun pyhinä aika tehokkaasti luettua. Nyt yöpöydällä odottelee vuoroaan kaunokirjallisuuden sijasta historiaa ynnä muuta vastaavaa. Olen ajatellut, että ihan vain sivistyksen vuoksi pitäisi lukea enemmän kirjallisuuden klassikoita. Hyllyssäni odottaa tällä hetkellä esim. lahjaksi saatu Karamazovin veljekset, joka on kuulemma todella hieno teos. Haaveilen myös joskus lukevani esim. Platonin Valtion sekä Danten Jumalaisen näytelmän. Ja monia muita... Jotenkin nyt päädyin tässä yhtäkkiä ruoasta kirjallisuuteen :) Mitä kirjallisuuden klassikoita voisit muuten vielä suositella meikäläiselle?

Opiskelua ja työelämää

Olen aika pitkään jo miettinyt mikä minusta voisi "isona" tulla. Vuosi sitten aloitetut uudet opinnot ovat luoneet uskoa siihen, että olen kenties löytämässä oman alani. Samaan aikaan pakotan kuitenkin itseäni viimeistelemään toisia, jo vuosia sitten aloitettuja opintoja. Kaipa siitä ylemmästä korkeakoulututkinnosta sitten joskus on jotain iloa, niin ei viitsisi keskenkään jättää (ja kun on niin vähän tekemistä jäljellä...)


Näiden opiskeluvuosien aikana olen kuitenkin jo moneen kertaan ehtinyt kyllästyä läpikotaisin koko opiskeluun. Hemmetti, olisi huomattavasti hauskempaa ansaita elantonsa ihan oikeasti ja joskus jopa ostaa jotain miettimättä riittääkö rahat. Opiskelu on lisäksi paitsi taloudellisesti myös henkisesti rankkaa: koko ajan pitäisi ahtaa infoa päähän ja analysoida uutta tietoa. Tiedän toki, että työelämässäkin tätä joutuu tekemään, mutta tuskin näin raa'alla tahdilla. Onneksi opiskelun taidot ovat jo kehittyneet: enää en käytä aikaa opiskelutekniikoiden pohdintaan tai opiskeluun vaan voin hypätä suoraan aiheeseen. 


Nyt kuitenkin paluu alkuperäisen ajatuksen lähteelle. Tällä hetkellä mielessäni pyörii lähinnä kysymys työpaikan löytämisestä. Olen yrittänyt etsiskellä "oman alani" tai muuten mielenkiintoisia ja hyödyllisiäkin töitä, jotka sopisivat vielä opiskeluiden oheen. Näitä vaan on niin harmittavan vähän! Olen joskus työskennellyt kaupan alalla useammankin vuoden, mutta enää paluu Cittarin kassalle ei oikein houkuttele. Kun 30 ikävuotta lähenee niin olen näköjään muuttunut nirsoksi... Mutta ehkä se nirsoilu karisee jos työ- ja rahatilanne jatkuu vielä pitkään tällaisena! Opintotukeakaan kun ei enää meikäläiselle makseta... 


No mutta, taidanpa jatkaa työpaikan metsästystä ja odotella puhelimen pirinää... :)

Koti

Olemme asustelleet nykyisessä kämpässämme juurikin tasan 4 vuotta. Muutimme tänne pienestä, hassun mallisesta ensimmäisen kerroksen yksiöstä. Talo oli joskus 50-luvulla rakennettu ja pinnat tietysti siinä kunnossa. Ehdimme tuossa kodissa kokea myös putkiremontin, jonka aikana vessamme oli parisen kuukautta pelkkä betonimonttu (asuimme siis muualla sen aikaa, sen verran mussa on hienohelmaa etten kahta kuukautta käy suihkussa kontissa...) Mutta siis, päätimme sitten ostaa oman asunnon ja tammikuussa 2008 kannoimme muutamat laatikkomme tähän nykyiseen osoitteeseen.


4 vuotta asumista takana, mutta vieläkään eivät tavarat tunnu löytävän omia paikkojaan. Siirtelen jatkuvasti jotakin, mutta aina keksin uusia ideoita joita voisi toteuttaa eikä koskaan tunnu olevan valmista. Omaan jotenkin surkean "sisustussilmän", eli en oikein hahmota kokonaisuuksia. Ja tykkään myös niin monenlaisesta tyylistä, että yhdistelyn tulos ei ole mikään boheemi kaunis koti vaan ennemminkin sekametelisoppa. 


Jokin aikaa sitten olimme vierailulla ystäväpariskunnan luona, jonka koti herätti kyllä ihastuksia. Asunto oli sisustettu pohjoismaalaisella, modernilla tyylillä. Paljon selkeitä linjoja ja huonekaluja, vaaleaa ja vastapainona tummaa harmaata yms. Mutta katsellessani tajusin jotenkin, että vaikka asunto oli kaunis, ei siinä ollut oikeastaan mitään persoonallisuutta. Kaikki huonekalut olivat Ikeaa (ymmärrän tavallaan koska toinen pariskunnasta on siellä töissä). Mutta kun taulutkin seinillä olivat KAIKKI Ikean valikoimista...? 


En itse osaa yhdistellä värejä ja huonekaluja, saati arvioida millä värillä maalata. Olemme kuitenkin miehen kanssa innostuneet kokeilemaan uusia sisustusjuttuja. Kunhan olisi varaa niin kokeilisimme varmasti enemmänkin. Se on hauskaa yhdessä tekemistä ja oman kädenjälki näkyy :) Kodissa täytyykin mielestäni näkyä sen asukkaat. Meillä koira jättää kyllä omat jälkensä (esim. parkettilattiaan). Äitini sääli aluksi lattiaamme. Itse en osaa suhtautua siihen varoen. Paskana päivänä on paljon enemmän iloa märistä nuolaisuista naamaan ja karvakorvan ehdottomasta kiintymyksestä kuin sileästä ja kiiltävästä parkettilattiasta :) Erään lapsuudenystäväni äiti sanoi, että "ei ne sotkut ja kolhut haittaa, koti on elämistä varten!"


Mutta palatakseni tähän Ikea-kotiin. Olenkohan pinnallinen materialisti kun sanon näin: miten asunnosta tulee koti, jos ihmisellä ei ole todellisia tunnesiteitä siellä oleviin tavaroihin? Minusta on ihanaa, että makuuhuoneemme seinällä on mummuni meille häälahjaksi tekemä ryijy (arvokas sekä rahassa että tunteessa mitattuna :) Samoin monella taululla on jokin tarina: toisen olen saanut pappaltani, toisen taas enolta. Ihana tummaa puuta oleva raskas liinavaatekaappi tuotiin kesällä kun sukulaisilta sille ei enää löytynyt heillä paikkaa. Isäni nikkaroi kaappiin uudet hyllyt ja toi sen tänne meille :) Paraikaa katselen olohuoneen ikkunoissa roikkuvia verhoja: ne teetettiin häälahjaksi saamallamme rahalla Marimekossa. Kaikki nämä tavarat tuovat mieleen minulle tärkeitä asioita ja ihmisiä. En siis koe olevani kiinni tavarassa, ne sen sijaan edustavat minulle jotakin. 


Olin jokin aikaa sitten opintoihini kuuluvassa työharjoittelussa pitkäaikaisasunnottomille tarkoitetussa tukiasuntolassa. Talossa asui siis ihmisiä jotka olivat olleet ilman kotia pitkään, ja useimmille oman asunnon pitäminen ilman tukea ja apua oli osoittautunut mahdottomaksi vaikean päihdeongelman vuoksi. Näiden ihmisten kanssa työskennellessä huomasi, miten tärkeä koti todella on ihmiselle. Mutta myös ne tavarat. Monet pitkään kodittomina olleet saattoivat myös hamstrata tavaraa ihan mielettömästi. Sitä määrää ei voi edes kuvitella, se pitää nähdä! Ehkä yletön hamstraaminen on jokin vastareaktio siihen, ettei ole pitkään aikaan ollut mahdollisuutta todella omistaa mitään? Äitini (ei ole ollut koditon, mutta) on mahdottoman huono heittämään mitään tavaroita pois. Vanhempani asuvat kaksistaan isoa omakotitaloa, jonka vintti ja kellari ja kaikki muutkin sopet ovat täynnä tavaraa. Äitini myös ostaa paljon uutta. Äitini ei kuitenkaan ole mahdoton tapaus: kyllä hän vie tavaraa myös kirpputorille tai antaa eteenpäin. Nyt kaikkien lasten muutettua pois kotoa on tietysti myös kätevää kun äidiltä saa kaikkea tarpeellista: päiväpeiton, kattilan, pyyhkeitä, keittokirjan jne... Tiedän myös muita sukuni naisihmisiä, joilla tavaraa tuntuu olevan aika paljon. Ehkä tämä oman asunnon rajallinen koko on omalla kohdallani asettanut pakolliset reunaehdot: jos kamaa on ympärilläni liikaa, ahdistun sekamelskasta. Mutta kuka tietää jos minulla olisi enemmän asuintilaa, olisin kenties myös hamstrannut sen täyteen eri sorttista tavaraa?


Niin menipäs tämä nyt jaaritteluksi. Ajatukseni kodista lähti oikeastaan siitä, kun myin juuri makuuhuoneen nurkassa kyyhöttäneen crosstrainerini :) Olen (tai Mies on) sata euroa paremmissa varoissa ja makkarissakin on taas tilaa. Crossari on muuten tosi epäkäytännöllinen naulakko... :P Laitoin muutakin tavaraa myyntiin nettiin. Siivosin myös vaatehuoneen ja kaikki kaapit turhasta tavarasta. Olen vienyt jo 10 pussia vaatetta yms. Pelastusarmeijan laatikkoon ja iso kasa muuta kamaa odottaa vielä viejäänsä samaiselle kirpparille. UFF:lle en enää vie mitään, ottavat niin törkeitä hintoja käytetyistä vaatteista! Plus että UFF:n perustaja elelee kuulemma vero- ja ties minä muuna pakolaisena Etelä-Afrikassa... Kunhan kevät koittaa siivoamme miehen kanssa seuraavaksi kellarikomeron! (Mikä kumma pesänrakennusvietti lienee meikäläisessä herännyt...) 


Jaksoikohan kukaan lukea tänne asti? :D

Ruoka-asiaa

Olen vakavissani ryhtynyt pohtimaan kasvissyöjäksi ryhtymistä. 


En näe kasvisruokailua mitenkään maailmaa pelastavana toimena. Onhan siinäkin ongelmansa (esim. Itämereen valuvat lannoitejäämät jne.) Itseeni vaikuttaa enemmän se, miten näen eläimiä kohdeltavan. En tunne minkäänlaista sääliä niitä ihmisiä kohtaan, jotka kohtelevat eläimiä huonosti, olipa syy mikä tahansa (enää en pysty edes katsomaan mitään Animal Planetin eläinsuojeluohjelmia...)


Viimeisimpänä niittinä taisi kuitenkin toimia nuo ennen joulua julkaistut kuvat sikatiloilta. Ja tiedän, aktivistit ovat halunneet kuvata sairaita jne jne jne... En ihan täysin ilman kritiikkiä niele kaikkea. Mutta onhan tässä nyt jotain vialla jos emakkoa täytyy pitää pienessä häkissä ettei sotke alleen porsaita. Oliko tällaista joskus "ennen muinoin", kun possut tonkivat ihan vaan pihamaalla? Enkä usko että samaa ongelmaa ilmenee villisikojen kasvattajilla. 

Samalla lailla tunnen suoranaista ällötystä broilerin kasvatuksesta. Suomessa broileria taidetaan sentään kasvattaa pari kuukautta, toisin kuin esim. Britanniassa vain noin 38 päivää. Eli ei ihme jos lintu ei pysy jaloillaan kun kasvaa ihan luonnottoman nopeasti. Ja sain kuulla senkin, miksi broilerin lihassa joskus on tummia raitoja. Linnut pissivät ahtaudessa jaloilleen ja se tietysti polttaa ihoa... Näitä ilmenee ainakin ulkomaisessa lihassa. 


Ja olettekos koskaan käyneet perinteisessä häkkikanalassa? Olen jo pitkään ostanut pelkkiä luomumunia. Sen verran pelottava kokemus oli lapsena käydessäni ensimmäistä kertaa häkkikanalassa. Toista kertaa en olisi halunnut edes mennä kuin pakosta...

Tiedän, ettei meikäläisen ryhtyminen kasvissyöjäksi pelasta maapalloa tai välttämättä edes paranna eläinten oloja mitenkään. En ole sen sortin idealisti, tai näe tuotantoeläimiä jotenkin romanttisina, lasten satujen hahmoina. Olen maalta kotoisin ja tiedän, ettei maajussin elämässä ole todellakaan mitään romanttista (terveisiä vaan teille morsiamille, jotka haaveilette omasta maajussista. Totutelkaa ihan ensin siihen paskan hajuun). 


En siis sinänsä vastusta lihan syömistä, vaikka siihen liittyykin ekologisia ongelmia. Tiedän, että sademetsää raivataan jatkuvasti, jotta mäkkärin hampurilaisiin saadaan halpaa lihaa. Mutta tähän voi vaikuttaa ostamalla kotimaista. Olemme Mieheni kanssa ostaneet kotimaista naudan luomujauhelihaa, aina kun sitä vain on ollut kaupan valikoimassa. Tätä tapaa jatkamme varmasti myös tulevaisuudessa, sillä kotimainen luomuliha saa hyväksyntäni. Parasta olisikin, jos ostaisi lihaa harvemmin, mutta satsaisi sitten luomuun ja hyvään laatuun. Nythän luomu- ja lähiruokaputiikkeja on avattu jo useampaan uuteen paikkaan täällä pääkaupunkiseudulla. Omalta lapsuuden kotipaikkakunnaltani löytyy myös luomutila, jonka naudanlihaa näkee usein myynnissä täälläpäin Suomea. Sitä voin hyvällä omallatunnolla ostaa, kun tiedän todellakin konkreettisesti missä, kenen ja millaisessa hoidossa nuo naudat ovat :)


Suurin motivaationi miettiä suhtautumistani ruokaan on siis aiemmin mainitsemani eläinten parempi kohtelu. Olen jutellut miehelleni jo useampaan kertaan tästä ajatuksesta siirtyä kokonaan kasvisruokaan. Mies totesi heti, että hän suo minulle kyllä minkä ruokavalion vaan, mutta itse ei kasvissyöjäksi ryhdy. Voi kyllä kuulemma silloin tällöin syödä "pelkkää" kasvisruokaa jos sitä tarjotaan :D Itseäni tässä päätöksessä mietityttää vain se, miten kokoaisin itselleni tarpeellisen määrän proteiinia ja muita ravintoaineita. En siis vielä edes tiedä noista määristä, eli huoleni saattaa olla täysin turha. Mutta esimerkiksi tofu ei jotenkin meikäläiselle maistu, tai sitten en vaan ole osannut tehdä siitä hyvää... Soijaa pitäisi varmaan kokeilla seuraavaksi, otan vastaan hyviä reseptejä! :) 


Vielä en ole tehnyt lopullista päätöstä, mutta tuntuu ettei tuo lopullinen ratkaisu ole kovin kaukana.

?

Tuntuu, ettei ole mitään kerrottavaa. Mun elämässä ei ole tapahtunut mitään kertomisen arvoista. Se on tätä samaa vaan. Blogin tarkoituksena on ollut innostaa liikkumaan ja syömään terveellisesti -> no eipä ole toiminut. Ne käsityöt mitä olen tehnyt ovat jääneet kuvaamatta eli enpä ole niistäkään kirjoitellut. Muista aiheista ei oikein ole edes sanottavaa. Mietin, pitäiskö poistaa koko blogi.