tag:blogger.com,1999:blog-8736707094376202228.post4852032267588770691..comments2023-07-30T08:48:13.804+03:00Comments on Vilukissan villat: Kahdesta kolmeksiVilukissahttp://www.blogger.com/profile/15428630882701104846noreply@blogger.comBlogger2125tag:blogger.com,1999:blog-8736707094376202228.post-61546192777025782322013-01-30T22:06:49.940+02:002013-01-30T22:06:49.940+02:00Hahaa, tuntuu että tuosta kirjoituksesta tuli ihan...Hahaa, tuntuu että tuosta kirjoituksesta tuli ihan sillisalaattia kun tein sitä niin monessa osassa :)<br /><br />Ei tuo oman ajan ja tilan puute ole varsinaisesti ilmentynyt minään kriisinä. Jotenkin koen, että mullahan on päivisin itseasiassa todella paljon aikaa tehdä vaikka mitä ihan itsekseni. Jäbä on jotenkin niin iisi vauva :) Ihan ihmetellen oon lukenut toisten kertomuksia siitä, miten vauva ei nuku kuin liikkeessä, haluaa koko ajan viihdytystä tai olla sylissä, tms. Kyllähän meilläkin nyt jutellaan kovasti, ja välillä tuntuu ettei enää vaan jaksais mutta onneksi silloin on yleensä mieskin jo kotona! Jäbä vetelee yleensä niin pitkiä päiväunia, että mä kerkeen siinä tehdän lenkin, lukea tenttiin, tehä kotihommia, syödä lounasta, katsoa tallennettua sarjaa telkusta... Mutta en mäkään ihan aluksi halunnut lähteä kotoa minnekään, se tuntui jo niin vaivalloiseltakin. Enkä tosiaan ole ennenkään ollut mikään spontaani menijä (eipä ole edes ollut tyttöseuraa kenen kanssa yhtäkkiä vaan lähteä) vaan tämmönen kotihiiri, niin siinä mielessä oon sopeutunut hyvin. Toisaalta sitä joka päivä on huono omatunto siitä, että vaikka surffaa netissä kun poika on hereillä. Tai jos ei nyt jonain päivänä lue loruja, tai laula lauluja, kuunnella musiikkia, leikitä leluilla, treenata mahalla oloa, jne.jne.jne<br /><br />Mä jätän kyllä pojan ihan hyvällä omallatunnolla miehen hoitoon ja lähen vaikka jumppaan :) Mähän oon kuitenkin päivisin niin paljon pojan kanssa, että voivat sitten viettää isä-poika -iltoja silloin tällöin. Ehkä eri juttu sitten jos olis itsekin päivät poissa pojan luota. Vilukissahttps://www.blogger.com/profile/15428630882701104846noreply@blogger.comtag:blogger.com,1999:blog-8736707094376202228.post-39714441575988928422013-01-30T20:38:24.053+02:002013-01-30T20:38:24.053+02:00Kiitos pohdinnasta! Syyllisyys tulee mun kokemukse...Kiitos pohdinnasta! Syyllisyys tulee mun kokemuksen mukaan äitiydessä kaupan päälle. Toisaalta samalla oppii lempeämpää suhtautumista itseensä, koska kukaan ei ole (onneksi) täydellinen äiti. Kunhan on riittävä. Ja sit se, mikä on palkitsevaa, on kun huomaa lapsessa versovan niitä piirteitä, mitä on halunnut välittää. Meillä esim. tytön nukkeleikkien hellyys nukkeja kohtaan tai kielen rikastuminen, joka on seurausta runsaasta lukemisesta.<br /><br />Et maininnut "oman ajan ja tilan puutteen" aiheuttaneen mitään kriisiä. Itselleni se oli (ja on) yksi vaikeimmista asioista vanhemmuudessa. Ei enää spontaaneja menemisiä vaan kaikki pitää aina organisoida vimosen päälle. Kotona toinen silmä seuraa lasta vaikka olisinkin hetken facessa. Ihan ensi kuukausina muistan, etten kyllä kaivannutkaan sitä vaan halusin pesiä lapsen kanssa (itse asiassa tosi pitkään) kotona ja kun rytmi löytyi aika pian, niin oli mahtavaa kun sai 2 kertaa päivässä omaa aikaa kotona/ulkoillen lapsen päiväunien muodossa. Ihmettelin kavereitani, jotka yrittivät saada mua joskus viettämään tyttöjen iltaa. En edes halunnut lähteä mihinkään. Nyt -oikeastaan viimeisen vuoden ajan- olen taas kaivannut sitä rentoutta mennä esim. leffaan, jos siltä tuntuu. Mikään ei tietty sinänsä estä, kun lapsella on isäkin, mutta edelleen mua vaivaa, jos kovin monta iltaa viikossa menee siihen, ettei olla koko perhe kasassa. Ristiriita siis omien halujen ja toisaalta halun olla koko perheen kanssa on välillä aika iso. Kun lapsi on päivähoidossa (vaikkakin vaan 6h päivässä), niin ne illat ja viikonloput on kultaakin kalliimpia. Ja jossain kohtaa pitäis liikkua... Lisää tunteja päivään, kiitos!Kanelibasilikahttps://www.blogger.com/profile/10711043333263973706noreply@blogger.com