Kirottu narri raapaisi syvältä

Valot himmenevät. Ympärille laskeutuu syvä hiljaisuus. Voi melkein kuulla oman sydämensä lyövän. Ensin pimeässä näkyy vain orkesterimontun nuottitelineiden lamppujen pieniä valonpilkkuja. Lavalle astelee kumara, rujon näköinen mies kädessään punainen narrinhattu. Yleisö odottaa jännittyneenä.

Rigoletto. Hovinarri, joka pilkattuaan kreiviä saa ylleen kirouksen. Kreivin tytär päätyi irstailevan ja häikäilettömän naistennaurattaja Mantovan herttuan saaliiksi. Pian Rigoletton oma tytär, hänen ainoa ilonsa elämässä, kokee saman kohtalon. Herttuan vuodattamat, sydämet sulattavat rakkaudentunnustukset saavat Gilda-tyttären hullaantumaan. Kirous ei päästä narria otteestaan.


kuva Suomen kansallisoopperan sivuilta.

Siinä missä naissankarin roolissa liikkuva herttua selviää pälkähästä, Rigoletto menettää lopulta kaiken. Yrittäessään kostaa herttualle, narri sinetöikin tyttärensä kuoleman. Tarina on lohduton.
Rigoletto on silti kertomus rakkaudesta. Sen lisäksi että se kuvaa Gildan uhrautuvaa rakkautta herttuaa kohtaan, se on mielestäni ennen kaikkea kertomus isän rakkaudesta tytärtään kohtaan.

Oopperoilla on kovin usein synkkä loppu. Miksiköhän näin? Tässäkin kertomuksessa "paha" ei varsinaisesti saanut palkkaansa: herttua jatkoi naisseikkailuitaan, ehkä jopa tietämättään että hänen henkensä on ollut vain hiuskarvan varassa.

Kansallisoopperan teos vakuutti minut. En ole oopperan asiantuntija, enkä itse asiassa edes vakiokävijä. Mutta kertoohan se todella paljon, että "amatöörikin" ymmärsi, tunsi ja liikuttui. Kaikki roolit laulettiin upeasti. Herttuan roolissa laulanut Charles Castronovo kirvoitti jopa useita bravo-huutoja yleisöltä. Itseni yllätti vahvasti myös se, että esiintymisessä ei luotettu vain hienon laulun voimaan. Esiintyjät todella esiintyivät ja eläytyivät rooleihinsa. Alberto Gazale Rigoletton nimiroolissa toi hienosti esiin sen tuskan mikä narrin kohtaloon kietoutui. Samalla kertaa Castronovo oli valloittava ja keikarimainen herttua, jonka suuhun "La donna è mobile" sopi kerrassaan mainiosti. Verdin musiikki on muutenkin kerrassaan ihailtavan kuulosta.

Itselleni Castronovo toi olemuksellaan ensimmäisenä mieleeni näyttelijä Adrien Brodyn. Brody oli mahtava II maailmansodan myllerryksiin sijoittuvassa Pianisti-elokuvassa. Mantovan herttuassa oli jotakin samanlaista vahvuutta, mutta samalla leikkimielisyyttä, kujeilua ja toisaalta taas valtavaa herkkyyttä. Viimeisessä esityksessä (13.11.) herttuan roolin laulaa Mika Pohjonen, joka tuo varmaankin herttuasta esiin taas aivan toisenlaisia piirteitä.

Enempää hunajaa en taida tällä kertaa teille vuodattaa. Käykää toki oopperassa. Opiskelijalippu parhaille paikoille maksoi 28e, joten mistään yläluokan snobbailuharrastuksesta ei ainakaan lipunhintojen perusteella ole kyse.