Synnytyskertomus

Lupasin kirjoittaa oman synnytyskertomukseni. Jokainen synnytys on erilainen, ja muiden tekstejä lukiessa saa kyllä hyvän käsityksen siitä miten moninaisia kokemukset voivat olla. 

Itselläni oli koko raskauden ajan vain minimaalisen vähän mitään vaivoja: riesana oli vain huima painonnousu ja turvotus, ajoittaiset selkäjumit sekä yleinen ahdistus nyt siinä loppumetreillä ylipäätään. Mutta kaiken kaikkiaan raskaus sujui niin hienosti, että ehdin jo moneen kertaan pelätä synnytyksen olevan sitten se hetki missä ne ongelmat viimeistään alkavat.

Sunnuntaina 18.11. (vkot 40+4) heräsin jälleen omaksi ärsytyksekseni aamuneljältä. En saanut millään unta, joten muutaman tunnin sängyssä pyörimisen jälkeen nousin aamukahville. Vietin siinä sitten hiljaista aamua miehen vedellessä sikeitä. Puoli kymmenen aikaan aamulla tuntui kuitenkin siltä, kuin olisi vihdoin supistanut kipeästi." Äh, jotain ilmavaivoja kummiskin vaan", mä mietin itekseni. Päivällä onnistuin nukahtamaan reilun puolen tunnin päiväunille, vaikka tunsin olevani niin väsynyt että olisin voinut nukkua puoli päivää.

Meillä on ollut tapana käydä melko usein viikonloppuisin mieheni vanhempien luona syömässä. Niin myös tuona sunnuntaina. Ennen klo 17 päivällistä oli supistellut kipeästi muutamia kertoja, joista miehen kanssa puhuttiin, mutta en halunnut appivanhemmille sanoa mitään etteivät ala häsätä. Kotona iltaseiskan aikaan alkoikin supistella vähän useammin peräjälkeen. Mieskin alkoi innostua ja ryhtyä merkkailemaan kellonaikoja paperille. Iltakahdeksasta alkaen supistukset tulivatkin sitten tasan viiden minuutin välein. 

Mies lämmitti mulle vehnätyynyn, jonka heitin vatsan päälle aina supistuksen tullessa. Olo oli tukala, mutta tuntui että kyllä mä vielä jaksan. Harmitti vain, kun olin niin uninen. Teki mieli mennä sänkyyn ja vetää peitto korviin, mutta vaakatasossa oleminen tuntui aivan hirveltä. Painuinkin sitten lämpimään suihkuun, joka tuntui ihanalta :) Supistukset jatkuivat tiheinä ja klo 22 aikaan soittelin Jorviin ja kyselin miten tehdään. Kätilö neuvoi kitkuttelemaan vielä kotosalla, koska ensisynnyttäjillä tilanne etenee kuitenkin todella hitaasti. Otin kaksi Panadolia ja hetken päästä painuin vielä uudelleen suihkuun noin puoleksi tunniksi (luonnonsuojelija minussa haluaa aina säästää vettä, mutta nyt ei tuntenut ollenkaan huonoa omaatuntoa veden tuhlaamisesta :P )

Puolen yön aikaan olo alkoi olla tukala, ja mieskin selvästi jännitti kun kannusti mua soittamaan uudelleen Jorviin. Mietittiin siinä sitten miten tehdään koiran kanssa. Mies oli soittanut varoitussoiton ja appi oli luvannut valvoa myöhään tietoa koiranhoitoasiasta, josko lähtö tosiaan olisi lähellä. Toisella soitolla puolilta öin sain luvan lähteä Jorviin kun kotona olo ei enää tuntunut omin konstein onnistuvan. Nappasimme koiran autoon ja kurvasimme anoppilan kautta. Muistan tuossa matkalla sanoneeni miehelle, että tästä ei todellakaan tule mikään luomusynnytys(!)  Jorvissa olimme puoli yhdeltä yöllä. Matkalla yritin vielä sopertaa neuvolan ajanvarauspuhelimen vastaajaan jotain maanantaiaamun neuvola-ajan perumisesta. Ilmeisesti viesti meni perille :D

Jorvissa pääsin nopsaan käyrille. Sängyllä kylkiasennossa makaaminen oli kamalaa, tuntui että missä tahansa muussa asennossa olisi ollut parempi. Samaan aikaan alkoi hirveä oksetuksen olo. Miesparka katseli vieressä kun vaimo kiemurteli. Kätilö tutki ja kertoi että olen auki 6 senttiä. Mä taisin hihkaista ilosta, kun pelkäsin että jospa kuitenkin vielä passittavat vaikka kotiin kärsimään :P Kätilö haastatteli ja kun kerroin että suihku auttoi, hän ehdotti altaaseen menoa. Lämmin vesi tuntui ihanalta, mutta supistuksen kipeimpiin hetkiin ei tuosta lämpimässä vedessä olosta ollut apua. Veden suihkuttaminen mahaa vasten sen sijaan auttoi hetken. Inhottavinta kuitenkin oli, että tuossa vaiheessa anopin maistuva lihapata pyrki takaisin päin. Supistukset saivat siis koko vatsani kouristamaan niin että laatta lensi. Mies sai vuoron perään juoksuttaa mulle oksennuspussia ja vesimukia :D

Olin ammeessa noin tunnin kunnes totesin että tarvitsen nyt jotain vahvempaa kipuun. Pääsimme heti (noin klo 03.00) saliin ja sain ohjeet ilokaasun käytöstä. Makaaminen ei vieläkään tuntunut hyvältä, joten istuskelin jumppapallon päällä. Avautuminen tuntui etenevän (ainakin omasta mielestäni) todella hitaasti. Mieskin nuokkui nojatuolissa. Ilokaasu väsytti jo entisestään rättiväsynyttä meikäläistä. Muista katsoneeni kelloa aamuyöllä neljältä ja toivoneeni vain että lapsi syntyisi pian että mä pääsisin nukkumaan... Jossain vaiheessa taisinkin torkahtaa istualleni pallon päälle, pää sängyllä... Avautumisen loppuvaihe etenikin hitaasti, kätilö teki kolme vai neljä kertaa sisätutkimuksen ja totesi että "vielä on vähän reunaa jäljellä..." Mä mietin että miten hemmetin pienestä tää nyt on kiinni kun yks sentti on aina vaan jäljellä(!) Noh, puhuimme epiduraalistakin ja kätilö laittoi tipan valmiiksi, mutta kannusti kuitenkin jatkamaan ilman. Jotenkin jopa tuntui, että hän teki mulle vaikeaksi valita epiduraalin, koska oli niin "luomumyönteinen". Kätilö vetosi siihen, että kun kaikki on näin luonnollisesti nyt mennyt eteenpäin. Tuolla hetkellä tosiaan koin kätilön ohjailevan valintojani, mutta mies kertoi kätilön tarkkailevan mua koko ajan aika paljon, eli ehkä hän omasta kokemuksestaan osasi arvioida mun kestävän ilman puudutteita...? Nyt jälkikäteen arvioiden oli ihan hyvä, että epiduraalia ei ainakaan aktiivisesti tuputettu. Ja huomioiden sen, että eniten mua jännitti etukäteen lopun ponnistusvaihe ja sen kivut, joihin epiduraali ei kuitenkaan olisi edes auttanut.

En siis ottanut epiduraalia, kun tuntui että ilokaasulla pärjäsin vaikka supistuksissa olikin aina se kaikista kamalin huippu. Kesti myös jonkin aikaa, että oppi ottamaan kaasua oikeaan aikaan ja hengittämään tarpeeksi syvään. Välillä tuntui happi loppuvan mutta yritin tsempata. Ja välillä mies juoksi mulle pussia kun laatta lensi ja sitten taas vettä... Olinkin sanonut miehelle aiemmin, että ei kannata tuputtaa mitään hieromista tms. kun en yhtään tiedä auttaako vai pahentaako sellainen. Vielä sairaalaan tullessa mies yritti silittelemällä olla lähellä, mutta mä kielsin heti, mikään silittely/hieronta jne. ei kyllä auttanut vaan paremminkin päinvastoin. Mies oli kyllä näin jälkeen päin ajatellen ihanasti tukena: oli vaan ja haki ja teki mitä pyysin. 

Kätilö oli hyvin mukana ja tukena, vaikka tuntui että välillä vain katselikin vaan siinä vieressä kun mä kiemurtelin. Mies kertoi, että kätilö taisi seurata mun vointia ja jaksamista, ja ehdotella sen mukaan juttuja. Nyt jo naurattaa eräs sattumus: poistuessaan salista kätilö pyysi soittamaan kelloa jos supistaessa tulee tarvetta ponnistaa. Mä tunsin hetken päästä hirveän paineen ja hengitin ilokaasua ihan keuhkot täyteen yrittäen samalla viittoa miehelle, että soittaisi kelloa. Mies istui mun selän takana tuolissa ja tuli viereen kysymään "soitanko kello?" Mä karjaisin kaasunaamarin sisältä, että "Soita!". Mies tais ihan pelästyä ja ryntäsi kellolle. Mutta vieläkään en ollut täysin auki eikä päästy ponnistamaan. Mulle kuitenkin laitettiin oksitosiinitippa, jotta supistuksiin saataisiin lisää tehoa kun avautumisen loppu oli jo kestänyt niin kauan.

Puoli kahdeksalta aamulla kätilöillä sitten vaihtui vuoro ja saliin tuli myös kätilöopiskelija. Muistan ajatelleeni vaan, "voi ei, joku harjoittelija, toivottavasti ei sössi mitään..." :P Oksitosiini kyllä auttoi ja avautuminen eteni. Poika ei ollut kuitenkaan vielä laskeutunut tarpeeksi alas, ja kätilöt patistivat minut vielä pystyasentoon "ähkimään", ennen kuin ruvettaisiin ihan todella ponnistamaan. Istuin jonkinlaisen "potan" päälle, missä pystyin supistuksen tullessa ponnistamaan vauvaa alaspäin. Tämä asento tuntui auttavan, ja oli paljon helpompi olla kun tuntui että oli niiden kipujen sietämisen sijaan jotain konkreettista tekemistä. Ponnistuksen tarve on muuten huima tunne, se on vaan suunnaton pakko pukertaa sitä lasta ulospäin! Naureskelin kyllä sille kätilön sanalle "ähkiminen", kun itsestä tuntui että mähän jo ponnistan ihan täysiä. Miesparka oli tässä vaiheessa varmaan ihan rikki, kun hän istui vieressä tuolissa ja joutui katselemaan ja kuuntelemaan mun ähinääni. En nyt suoraa huutoa (tietääkseni) kiljunut mutta enpä ihan hiljaakaan tainnut olla :P 

Aamukasin jälkeen sain palata sängylle ja ryhtyä oikeasti ponnistamaan. Kätilö ehdotti ensin kylkiasentoa, mutta jotenkin se ei tuntunut yhtään hyvältä. Niinpä ponnistin puoli-istuvassa asennossa kätilöiden kyljet jalkatukina. Ponnistaminen oli kamalaa, mutta ei niin kamalaa kuin olin kuvitellut. Oli helpottavaa kun sai itse tehdä jotakin ja tunsi edistystä. Yritin kätilöiden puheesta saada käsitystä mitä tapahtuu, ymmärsin että lähellä oltiin jo. Jossain vaiheessa taisin kysyäkin että ei taida olla paljoa hommaa enää jäljellä... Supistusten väli tuntui aivan ikuisuudelta, enkä aina ollut täysin varma koska supistus todella alkaa. Kätilö painoi vatsaani aina supistusten välissä, ja oksitosiiniakin laitettiin ihan kunnon annos että saatiin hommaan vauhtia. Ponnistusvaihe kesti 22 minuuttia, ja loppuvaiheessa harjoittelija joutui tekemään episiotomian, sillä pojan syke putosi pysyvästi liian alas. En tiennyt tuosta sykkeestä, mutta tuon välilihan leikkauksen tajusin olevan edessä kun kätilöohjaaja puhui harjoittelijalle nipsaisusta. Ja puudutuskaan ei tainnut olla vielä kunnolla vaikuttanut siinä ekan "nipsaisun" aikaan... 

Miehen kanssa oltiin puhuttu, että hän ei sitten katsoisi sitä lapsen syntymistä jos tuntuu liian pahalta. Mies sanoi myöhemmin, että ei oikein voinut välttyä näkemästä, samoin sitä veren ja muun eritteen määrää. Itsehän siitä ei tiedä mitään, eikä todellakaan tule mieleenkään keskittyä semmoisiin epäoleellisuuksiin. Poika syntyi pää ensin vain puoliksi. Oli hullua, kun tunsi että se pää on nyt puoliksi ulkona. Sitten vain odoteltiin seuraavaa supistusta... Kun poika putkahti maailmaan 19.11. klo 08.52 muistan vain hämmästelleeni että "mikä tuo on..." En ymmärtänyt yhtään mitä tapahtui. Olin antanut luvan istukkaveren talteenottoon kantasolujen keräämistä varten, joten mies ei päässyt leikkaamaan pojan napanuoraa (eikä hän olisi varmaan halunnutkaan, sanoi että se voisi olla liian vaikeaa hänelle). Paikalle ryntäsi siis heti myös lääkäri tekemään tuota toimenpidettä. Sain pojan kuitenkin nopsaan rinnalle :D Siinä sitten ihmeteltiin miehen kanssa. Mä en nähnyt pojan kasvoja, mutta ihastelin tuota ruskeaa tukkaa. Yllättäen kaikki väsymys ja kipu katosi jonnekin :D

Minua ommeltaessa mies sai kätilön opastuksella pestä ja pukea pojan. Ompelu oli kyllä inhottavaa, ja kesti kauan. Mietin jo että millaistakohan jälkeä on tullut kun pitää noin parsia kasaan... :P Oli ihana katsella miestä pitelemässä poikaa siinä vieressä. Mies kertoi, että hänkin oli ensin ihan hämmentynyt kaikesta, mutta siinä pikkuista sylissä pitäessä poika tuntui jo ihan omalta :D Mä en heti kyllä ymmärtänyt että mitä on tapahtunut, ja voin rehellisesti sanoa että vasta seuraavana päivänä poika alkoi ihan oikeasti tuntua minun omalta :) 

Poika vietiin hetkeksi lämpölampun alle kun lämpö oli pikkuisen alhainen. Sillä aikaa me vanhemmat saimme aamiaisen saliin ja muistan kuinka mielettömän hyvältä se kahvi ja karjalanpiirakka maistuivatkaan... Aika osastolla oli sekä raskasta että mukavaa, mutta voin kertoilla siitä sitten toiste. 

P.S. Eikä se harjoittelija sössinyt. Ohjasi ponnistusta ohjaajansa valvonnassa ja hyvät ohjeet sain  :D