Ne jotka tuntevat meikäläisen tietävät, että olen vankkumaton penkkiurheilun harrastaja.
Tänäänkin olen istua jöpöttänyt tässä olohuoneen sohvalla tuijottamassa telkkarista ampumahiihtoa. Se nyt vaan on niin mielenkiintoista ja ennen kaikkea koskettavaa elää mukana siinä tunteessa! Jotkut katsovat nyyhkysarjoja/-leffoja, toiset dekkareita ja elävät mukana siinä tunnemaailmassa. Eivätkös naiset katsele esim. romanttisia komedioita tai lue harlekiiniromaaneja juuri haaveillakseen vastaavan tapaisista uskomattomista tarinoista omassa elämässään... ;P Mulle urheilu on ennen kaikkea tätä tunteiden mukana elämistä, ja uskon että sitä se on monille miehillekin. Eikö ole hienoa, kun altavastaaja voikin vastoin odotuksia pärjätä? Tai kun joku on harjoitellut ja omaa lahjakkuutta tiettyyn asiaan niin paljon, että pystyy suoriutumaan vaikeissakin olosuhteissa tai suuren paineen alla?
Itse ihailen juuri sellaisia urheilijoita, jotka pystyvät nauttimaan ihan urheilusta ja ennen kaikkea kilpailemaan itseään vastaan, keskittyen vain ja ainoastaan siihen mitä tekevät juuri nyt. Tässä urheilu onkin mielestäni aika erikoista: ensin treenataan tulevaisuutta varten, mutta sitten suorittaessa ei saisi ajatella sitä tulevaisuutta yhtään! Tästä mahtavan urheilijan asenteesta hyvinä esimerkkeinä ovat esimerkiksi Ole-Einar Björndalen tai Carolina Kluft. Urheilu ja voittaminen ovatkin ennen kaikkea pään sisällä tapahtuvaa toimintaa. Melkein kuka tahansa voi treenata itsensä huippukuntoon, mutta huippu-urheilija pystyy huippusuoritukseen myös paineen alla ja epäsuotuisissakin olosuhteissa. Se on todella ihailtavaa kun jollakin on tällaista mielen lujuutta ja uskoa itseensä!
Jossain vaiheessa elämääni mietin, että olisiko urheilusta pitänyt tulla mun elämänurani. Mutta siis urheilujournalismista, itse ammatti-urheiluun ei taitaisi tästä kropasta (saati päästä) löytyä rahkeita. Naisia onkin nykyään yhä enemmän työssä urheilun parissa, eikä naisia enää taideta edes väheksyä urheilumaailmassa kuten joskus muinoin. Tietyille "miehisille" kentille kyllä toivoisi myös naisia. Esimerkiksi jääkiekkostudioissa ei vielä näe naisia analysoimassa peliä ja taktiikoita. Mutta eiköhän sekin hetki koita, kunhan tarpeeksi moni nainen päätyy valmentamaan tarpeeksi kovia joukkueita. Eikä naiseus saa mielestäni olla ensisijainen syy päätyä yhtään minnekään. Kuuntelen ennen kaikkea hyviä analyysejä urheilusta riippumatta siitä kuka ne tekee.
Saattaapa sitä tämänkin opiskelu- ja työuran kautta löytyä töitä urheilun parista. Voisin aivan helposti kuvitella itseni "kisapappina" ja sielunhoitajana/urheilupsykologina Suomen joukkueen mukana eri kisoissa :D
Luin tässä viimeiset neljä-viisi postausta putkeen, kun en ole hetkeen täällä käynyt, joten kommentoin kaikkia vähän :D
VastaaPoistaMuistan itse, että viimeinen opiskeluvuosi graduineen oli mulle todella vaikea ja raskas, et ole ainoa. Mullakaan gradun teko ei tapahtunut helposti, vaan välillä oikeasti itkien sitä tein, kun tuntui, ettei mitään hyvää saa aikaiseksi ja oli niin turhautunut. Samalla tulevaisuus pelotti, paperit tulossa, mutta eihän se työpaikkaa takaa. Tuon ajan yli elin ennen kaikkea puolisoni ja äitini tuella, sekä muiden perheenjäsenieni ja ystävieni. Kulutin tunteja purkaen mieltäni ja huoliani, ja raa'asti vain istuin alas ja tein. Tulevaisuutta taas ei voi ennustaa, vaikka sitä suunnittelisikin, ja parhaaksi olen havainnut tarttua sillä hetkellä tilaisuuteen: Eli olen hakenut kymmeniä työpaikkoja väsymättä saamatta mitään vastauksia ja ollut tosiaan toisella paikkakunnalla hankkimassa työkokemusta, että sain työtä viimein lähepää kotia. Jouduin siis tekemään työtä, mikä ei ollut unelmani, mutta minkä näin johtavan jonnekin sinne päin. Ja en ole varsinaisesti haikaillut muuta vaan keskittynyt bykyhetkeen, mutta kun tilaisuus (sopiva työpaikka) on tullut vastaan, olen tarttunut siihen.
Ja normaali 25-v on aina niin suhteellinen käsite ja riippuu siitä, ketä katsoo :) Osa tutuistani elää täyttä opiskeluelämää ja aikoo vielä sitä jatkaa vuosia. Toiset ovat tehneet töitä yläasteelta pääsystä asti. Harvoilla on rahaa tehdä kauheasti mitään erityistä kuitenkaan! :D
Sulla on tulossa kaksi tutkintoa, eli ei kannata katsoa pelkästää yo:lla viettämiäsi vuosia. SItäpaitsi jos katsoo nykypoliitikkoja, niistä tosi moni on viettänyt yo:lla vuosikymmenenkin :)
Elämä on edessä, me ollaan oikeasti nuoria ja joka aamu voi ajatella, että saanpa elää tämänkin päivän ja kiittää siitä. Illalla voi sitten luetella mielessään mahdollisimman monta hyvää asiaa kuluneesta päivästä ja kiittää niistä. Kuulostaa tosi siirappiselta ja teennäiseltäkin, mutta omalla ajattelulla voi vaikuttaa, jos sitä lähtee systemaattisesti työstämään. Ja mitä urheiluun tulee, ei muuten kiinnosta yhtään ;D Paitsi itse hikoileminen :P
Niin eihän tämä asia olekaan kiinni siitä, etten tiedostaisi omaa tilannettani. Enemmän se on tunnepuolen ongelma. Ja samalla kun surkuttelen omaa tilaani, tunnen itseni niin huonoksi ihmiseksi kun en osaa iloita ystävieni onnistumisista!
VastaaPoista