...mutta hyvää äitienpäivää!
Mun ensimmäinen äitienpäivä alkoi miehen sänkyyn tuodulla äitienpäivälahjalla (sain hintavaa, ihanan pehmeää Biothermin suihkusaippuaa, mun lempparia) sekä runsaalla miehen tekemällä aamiaisella :) Mä tosin olen meidän perheessä se aamuvirkku, ja mies menikin aamiaisen jälkeen jäbän kanssa takaisin nukkumaan. Mä sitten katselin Yle Areenasta pari näkemättä jäänyttä jaksoa Midsomerin murhia :D
Päivällä kävimme koko poppoo rauhallisella lenkillä poiketen samalla hakemassa jätskit. Päivä huipentui miehen suvun kera äitienpäiväbuffeeseen Helsingissä ravintola White Ladyssa. Alku-, pää- ja jälkiruoan syöminen vauva sylissä on kyllä hieman haastavaa, ja miehen kanssa siinä hiukan vuoroteltiin syömisessä. Jäbä sai myös ihan ekaa kertaa kokeilla syöttötuolissa istumista. Tuo istuminen ei nyt ihan sujunut, sillä vaikka tuoliin laitettiin pehmustetta tueksi tahtoi tasapaino silti hieman heitellä. Eikä siinä tuolissa tietenkään jaksanut olla kovin kauaa kerralla. Oli muuten hassua huomata miten jäbä alkoi ihan sympatiasta itkeä kun sukulaistytölle tuli itku. Se meni kuitenkin ohi nopeasti kun äiti vieressä lohdutti :)
Mutta itse äitiydestä. En oikein osaa ajatella tätä päivää mitenkään erityisenä. Olen joka päivä onnellinen äitiydestäni. Voisi sanoa että mitä enemmän jäbä kasvaa, sitä enemmän olen itsekin oppinut nauttimaan äitiydestä. Seuraan hymyssä suin jäbän puuhailua ja juttelua, kaikkea uutta mitä poika oppii, mitä hän katselee ja tutkii mielenkiinnolla. Pohdin minkälainen luonne hän on, ja minkälainen hänestä vielä mahtaakaan kasvaa. Toivoen samalla että voisin olla äiti, jonka syliin voi aina käpertyä ja jolle voi aina kertoa niin iloista kuin suruistakin. Suhde minuun äitinä varmasti muuttuu vuosien myötä, mutta toivon että poika vielä muistelisi lapsuuttaan lämmöllä. Olen siis paljon miettinyt miten olen vuorovaikutuksessa pojan kanssa. Kuinka monta kertaa päivässä pojan inistessä seurankipeänä sanonkaan: "kulta, äiti ei ihan just kerkeä, ihan kohta..." Miksi en muka kerkeäisi pojan seuraksi? Eihän joku tiskikoneen täyttäminen nyt voi olla tärkeämpää? Toki pojan on hyvä oppia välillä olemaan ja leikkimään yksinkin, eli eihän äiti voi koko hereilläolon ajan viihdyttää vauvaa. Haluan kuitenkin pojan tuntevan, että äiti rakastaa ja äiti on aina tukena ja turvana. Haluan siis pitää poikaa sylissä, suukotella, silitellä ja hassutella yhdessä :)
En silti tiedä onko "pelkkä" äitiys sinänsä jotenkin arvokasta, eli se lapsen synnyttäminen ei mielestäni ehkä vielä tee kenestäkään varsinaisesti äitiä. Minä en tuntenut itseäni heti pojan synnyttyä äidiksi. Olin lähinnä hämmentynyt. Aikaa myöten tunne äitiydestä on pikkuhiljaa voimistunut. Niin kliseeltä kuin se kuulostaakin niin äidiksi taidetaan kasvaa? :D
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti