Koti

Olemme asustelleet nykyisessä kämpässämme juurikin tasan 4 vuotta. Muutimme tänne pienestä, hassun mallisesta ensimmäisen kerroksen yksiöstä. Talo oli joskus 50-luvulla rakennettu ja pinnat tietysti siinä kunnossa. Ehdimme tuossa kodissa kokea myös putkiremontin, jonka aikana vessamme oli parisen kuukautta pelkkä betonimonttu (asuimme siis muualla sen aikaa, sen verran mussa on hienohelmaa etten kahta kuukautta käy suihkussa kontissa...) Mutta siis, päätimme sitten ostaa oman asunnon ja tammikuussa 2008 kannoimme muutamat laatikkomme tähän nykyiseen osoitteeseen.


4 vuotta asumista takana, mutta vieläkään eivät tavarat tunnu löytävän omia paikkojaan. Siirtelen jatkuvasti jotakin, mutta aina keksin uusia ideoita joita voisi toteuttaa eikä koskaan tunnu olevan valmista. Omaan jotenkin surkean "sisustussilmän", eli en oikein hahmota kokonaisuuksia. Ja tykkään myös niin monenlaisesta tyylistä, että yhdistelyn tulos ei ole mikään boheemi kaunis koti vaan ennemminkin sekametelisoppa. 


Jokin aikaa sitten olimme vierailulla ystäväpariskunnan luona, jonka koti herätti kyllä ihastuksia. Asunto oli sisustettu pohjoismaalaisella, modernilla tyylillä. Paljon selkeitä linjoja ja huonekaluja, vaaleaa ja vastapainona tummaa harmaata yms. Mutta katsellessani tajusin jotenkin, että vaikka asunto oli kaunis, ei siinä ollut oikeastaan mitään persoonallisuutta. Kaikki huonekalut olivat Ikeaa (ymmärrän tavallaan koska toinen pariskunnasta on siellä töissä). Mutta kun taulutkin seinillä olivat KAIKKI Ikean valikoimista...? 


En itse osaa yhdistellä värejä ja huonekaluja, saati arvioida millä värillä maalata. Olemme kuitenkin miehen kanssa innostuneet kokeilemaan uusia sisustusjuttuja. Kunhan olisi varaa niin kokeilisimme varmasti enemmänkin. Se on hauskaa yhdessä tekemistä ja oman kädenjälki näkyy :) Kodissa täytyykin mielestäni näkyä sen asukkaat. Meillä koira jättää kyllä omat jälkensä (esim. parkettilattiaan). Äitini sääli aluksi lattiaamme. Itse en osaa suhtautua siihen varoen. Paskana päivänä on paljon enemmän iloa märistä nuolaisuista naamaan ja karvakorvan ehdottomasta kiintymyksestä kuin sileästä ja kiiltävästä parkettilattiasta :) Erään lapsuudenystäväni äiti sanoi, että "ei ne sotkut ja kolhut haittaa, koti on elämistä varten!"


Mutta palatakseni tähän Ikea-kotiin. Olenkohan pinnallinen materialisti kun sanon näin: miten asunnosta tulee koti, jos ihmisellä ei ole todellisia tunnesiteitä siellä oleviin tavaroihin? Minusta on ihanaa, että makuuhuoneemme seinällä on mummuni meille häälahjaksi tekemä ryijy (arvokas sekä rahassa että tunteessa mitattuna :) Samoin monella taululla on jokin tarina: toisen olen saanut pappaltani, toisen taas enolta. Ihana tummaa puuta oleva raskas liinavaatekaappi tuotiin kesällä kun sukulaisilta sille ei enää löytynyt heillä paikkaa. Isäni nikkaroi kaappiin uudet hyllyt ja toi sen tänne meille :) Paraikaa katselen olohuoneen ikkunoissa roikkuvia verhoja: ne teetettiin häälahjaksi saamallamme rahalla Marimekossa. Kaikki nämä tavarat tuovat mieleen minulle tärkeitä asioita ja ihmisiä. En siis koe olevani kiinni tavarassa, ne sen sijaan edustavat minulle jotakin. 


Olin jokin aikaa sitten opintoihini kuuluvassa työharjoittelussa pitkäaikaisasunnottomille tarkoitetussa tukiasuntolassa. Talossa asui siis ihmisiä jotka olivat olleet ilman kotia pitkään, ja useimmille oman asunnon pitäminen ilman tukea ja apua oli osoittautunut mahdottomaksi vaikean päihdeongelman vuoksi. Näiden ihmisten kanssa työskennellessä huomasi, miten tärkeä koti todella on ihmiselle. Mutta myös ne tavarat. Monet pitkään kodittomina olleet saattoivat myös hamstrata tavaraa ihan mielettömästi. Sitä määrää ei voi edes kuvitella, se pitää nähdä! Ehkä yletön hamstraaminen on jokin vastareaktio siihen, ettei ole pitkään aikaan ollut mahdollisuutta todella omistaa mitään? Äitini (ei ole ollut koditon, mutta) on mahdottoman huono heittämään mitään tavaroita pois. Vanhempani asuvat kaksistaan isoa omakotitaloa, jonka vintti ja kellari ja kaikki muutkin sopet ovat täynnä tavaraa. Äitini myös ostaa paljon uutta. Äitini ei kuitenkaan ole mahdoton tapaus: kyllä hän vie tavaraa myös kirpputorille tai antaa eteenpäin. Nyt kaikkien lasten muutettua pois kotoa on tietysti myös kätevää kun äidiltä saa kaikkea tarpeellista: päiväpeiton, kattilan, pyyhkeitä, keittokirjan jne... Tiedän myös muita sukuni naisihmisiä, joilla tavaraa tuntuu olevan aika paljon. Ehkä tämä oman asunnon rajallinen koko on omalla kohdallani asettanut pakolliset reunaehdot: jos kamaa on ympärilläni liikaa, ahdistun sekamelskasta. Mutta kuka tietää jos minulla olisi enemmän asuintilaa, olisin kenties myös hamstrannut sen täyteen eri sorttista tavaraa?


Niin menipäs tämä nyt jaaritteluksi. Ajatukseni kodista lähti oikeastaan siitä, kun myin juuri makuuhuoneen nurkassa kyyhöttäneen crosstrainerini :) Olen (tai Mies on) sata euroa paremmissa varoissa ja makkarissakin on taas tilaa. Crossari on muuten tosi epäkäytännöllinen naulakko... :P Laitoin muutakin tavaraa myyntiin nettiin. Siivosin myös vaatehuoneen ja kaikki kaapit turhasta tavarasta. Olen vienyt jo 10 pussia vaatetta yms. Pelastusarmeijan laatikkoon ja iso kasa muuta kamaa odottaa vielä viejäänsä samaiselle kirpparille. UFF:lle en enää vie mitään, ottavat niin törkeitä hintoja käytetyistä vaatteista! Plus että UFF:n perustaja elelee kuulemma vero- ja ties minä muuna pakolaisena Etelä-Afrikassa... Kunhan kevät koittaa siivoamme miehen kanssa seuraavaksi kellarikomeron! (Mikä kumma pesänrakennusvietti lienee meikäläisessä herännyt...) 


Jaksoikohan kukaan lukea tänne asti? :D