perjantai 24. elokuuta 2012

Yksin

Tänään on taas ollut hieman masentava/masentunut päivä. Aika ajoin tunnen itseni todella yksinäiseksi. En tiedä mistä nämä tunteet aina (tasaisin välein) tulevat, mutta en nyt ihan täysin syyttäisi mitään raskaushormoneja... Olen aina ollut tällaisessa tilanteessa: jo kouluaikoina kamppailin näiden samojen asioiden kanssa. Eikä sieltä koulusta sitten olekaan jäänyt ystäviä, joita edelleen tapaisi saati sitten että olisivat jotenkin läheisiä. 

Oma sosiaalinen piirini on jotenkin hullunkurinen: mulla on kyllä paljon tuttuja ja kavereita, mutta ei ehkä ollenkaan sellaisia sydänystäviä. Ja eihän niitä tässä iässä enää mistään löydykään... Nyt raskauden myötä "vanhat" kaverit lienevät muuttuneen entistä etäisimmiksi kun yhteisiä puheenaiheita ei oikein ole. Ja ehkä olen itsekin ihan liian vähän osoittanut kiinnostusta heidän elämiinsä. Olen kyllä läheinen rakkaan mieheni kanssa, mutta eihän se ole sama kuin jakaa asioita hyvän ystävän kanssa... 

Olen tehnyt varmasti liikaakin sitä,  että todella yritän löytää ystäviä. Tällainen liika yrittäminenhän ei toimi, tietäähän sen. Sitten olenkin pettynyt, kun en ole kelvannut vaan kyseinen henkilö viettää aikaansa mieluummin muiden kanssa. Ja olen katkera ja mustasukkainenkin kun en saa olla se paras ystävä. Mieleen nousee sitten kysymys, miksi kukaan ei halua minua parhaaksi ystäväkseen, mikä vika mussa on...

Nyt kun jokusen kuukauden päästä jään mammalomalle ja sitten vauvan kanssa kotiin, niin lienen sentään täten valmistautunut tähän yksin oloon. En silti haluaisi sulkeutua tänne neljän seinän sisälle ja havahtua joskus viiden vuoden päästä siihen, että en ole viettänyt aikaa kenenkään muun kuin oman lapsen tai miehen kanssa. Vaikka harvemmin sitä kai tässä elämänvaiheessa enää tapahtuu mitän suuria muutoksia ystäväpiirin suhteen. 

Olen tämän raskauden myötä liittynyt eräälle foorumille, jossa samoihin aikoihin lapsen saavat voivat keskustella. Tuo vertaistuki lievittää kyllä tätä yksinäisyyden tunnetta, mutta eihän se kokonaan korvaa ihan todellista seuraa. Jossain vaiheessa ehdin jo ajatella, että tätä lasta odottaisivat muutkin kuin minä, mutta en tiedä onko sittenkään ihan niin. 

5 kommenttia:

  1. Sinusta tulee nykymittapuun mukaan äiti aika nuorella iällä, joten ei ihme, jos omassa kaveripiirissä ei löydy samassa elämäntilanteessa olevia. Lohduttaisin kyllä sillä, että muutamien vuosien päästä tulet olemaan kultaakin kalliimpi, kun sulta voi sitten kysyä niksejä ja neuvoja.

    Omissa ystävyyssuhteissani olen huomannut sellaista aaltomaista liikehdintää. Välillä, eri elämäntilanteissa, joku liukenee kauemmaksi ja sitten taas jossain kohtaa tiet yhtyvät. Mä olen aina ollut ihminen, joka ei oo kauheesti lämmennyt symbioottisista ystävyyssuhteista ja varmaan muutamat ystävät ovat minuun siinä mielessä pettyneetkin. Olen mielelläni läsnä ja kuuntelen, mutta en ole koskaan pystynyt sitoutumaan perinteiseen "bestis" meininkiin. Mulla on monia läheisiä ja hyviä ystäviä, jonka takia en halua/voi viettää kovin usein aikaa yhden ihmisen kanssa. Toiset kaipaisivat tämän tyylistä suhdetta.

    Nyt kun (lähes) kaikki ystäväni elävät pientenlasten ja työelämän ruuhkavuosia, niin tällainen "nähdään kun ehditään ja muuten sähköpostaillaan"-elämä on kaikkien mielestä parasta. Ei tule huonoa omaatuntoa kenellekään siinä, että asettaa oman perheen ykköseksi. Näemme yleensä ystävien kanssa niin, että lapset ovat mukana ja pari kertaa puolen vuoden sisällä käydään rauhassa syömässä ilman lapsia. Jos jollain on elämässään kriisi, niin sitten tiivistetään.

    Minä kovasti toivoisin, että mekin voisimme nähdä perheinä enemmän sitten, kun teidän vauva syntyy. Se on niin kätevää, kun lapsilla on seuraa toisistaan. Jos nyt meidän "vanhusten" seura teitä virkeitä nuoria kiinnostaa :) Ja mä yritän parhaani mukaan olla liikaa hössöttämästä teidän vauvasta... Musta on ihanaa, kun saadaan sukuun lisää jäseniä. Eli täällä kyllä odotetaan kovasti pientämiestä!

    Kannattaa kyllä asennoitua niin, että yleisesti hössöttäminen muiden vauvoista taitaa olla vähän harvinaista näinä päivinä. Isovanhemmat, tädit, sedät yms. niin niiden elämä ei kuitenkaan heilahda vauvasta samalla tavalla kuin teidän ja niin se kuuluu ollakin. Se ei vähennä lapsen tuomaa iloa ja odotuksen onnea.

    VastaaPoista
  2. En mä kyl tunne itseäni mitenkään nuoreksi :P Ei mun ystäväpiirissä taida olla sellaisia, jotka olisivat lähivuosina saamassa lapsia, jos sitten päätyvät koskaan hankkimaankaan. Mä vähän luulen, että sitten kun en voikaan lähteä täältä kotoa kahvittelemaan jonnekin keskustaan niin sitten jää kavereiden kanssa tapaamiset aika vähiin.

    Mä oon jotenkin kahta mieltä tosta hössötyksestä, toisaalta en halua että esim. appivanhemmat yhtään tuppautuu enempää meidän elämään, mutta toisaalta kiinnostus on ihan normaaliakin kait. En sitten tiedä miten tulevaisuudessa käy, nyt ainakin ollaan hiukan laittamassa rajoja koko touhulle kun alkaa (Lakullakin) jo tiettyjen asioiden suhteen tulemaan rajat vastaan... Mutta omalta puoleltani oon jo tottunutkin tähän kun omat vanhemmat ja muut sukulaiset asuu sen verran kaukana. Mä vaan olin jotenkin ajatellut että tätäkin kaikkea olis jotenkin juhlistettu, mutta ei ainakaan tähän mennessä ole tapahtunut mitään... Se tietysti lisää sitä yksinäisyyden tunnetta. Jota Laku ei ymmärrä yhtään, vaikka jotenkin taitaa sentään yrittää.

    Ja olis kai silti kiva että oma mieskin olis jotenkin innostunut koko jutusta...? Nyt Lakulla tuntuu olevan oletus siitä että mä tiedän ja hoidan kaiken, vaikka yritin kyl selittää etten mä ole saanut geeneissä mitään salatietoa siitä miten vauvoja hoidetaan ja mitä pitää hankkia jne. Onkohan kaikki miehet yhtä toivottomia...? :P

    VastaaPoista
  3. Vauvateoreetikot ovat sitä mieltä, että kun vauva on 9 kuukauden ikäinen, niin vasta silloin äiti ja isä ovat samalla viivalla vanhemmuudessa. Isälle odotusaika on aika epäkonkreettista aikaa. Voin itsekin allekirjoittaa tämän. Lapsen ja isän suhde alkoi kukoistaa juuri tuossa 9 kuukauden korvilla. Raskausaikana yritin antaa tulevalle isälle jotain omia projekteja, jotta koki osallistuvansa odotukseen jotenkin. Hän kokosi vauvan huonekaluja ja soitti kännykän kautta masulle musiikkia (Elton Johnin Rocket man oli suosikkibiisi, haa haa). Omilla ehdoillaan. Anna siis aikaa ja pieniä "tehtäviä". Sun mies on innostunut, mutta miehisellä tavalla :) Semmoisia ne vaan ovat.

    En tiedä allekirjoitatko, mutta itse olin hirveän atrvitseva äitini suhteen varsinkin raskauden viimeisestä kolmanneksesta lähtien. Olin hirvittävän loukkaantunut, kun äitini päätti olla mökillä vielä kun laskettuaikani lähestyi. En tiedä mitä mä oikein ajattelin...että äiti olisi pitämässä mua kädestä kiinni synnytyksessä vai mitä? Kyllähän hän sieltä mökiltä takaisin pääsisi, kun vauva olisi syntynyt. Ehkä sitä on niin peloissaan siitä uudesta tilanteesta, että äidin kaipuu jotenkin nousee esiin. Mäkin soittelin jatkuvasti äidille loppuaikana. Varmaan aika rasittavaa, kun raportoin kaikki pienetkin kolotukset ja supistukset.

    Meillä miehen vanhemmat ovat olleet aina "varovaisempia" suhteessa meidän elämään. Eivät tuppaa eivätkä kommentoi. Äiti selkeästi ajatteli, että "hössötys" alkakoot sitten kun vauva on jo syntynyt. Siihen raskauteen kun ei mummikaan pääse täysillä mukaan, niin kun ei mieskään. Mulla oli kauheesti odotuksia oman äitini isovanhemmuudelle, kun itselläni on ollut niin hirveän tärkeä mummisuhde. Onneksi oivalsin, että se on ihan mun äidin ja lapsen välinen asia, enkä saa siihen puuttua. Mitä vanhemmaksi lapsi on tullut, sitä tärkeämpiä heistä on tullut toisilleen. Ja heidän omilla ehdoillaan, ei minun.

    Musta on hienoa, että pohdit asioita ja omaa suhtautumistasi eri teemoihin. Raskaus on myös matka itseen ja se tuo tulevassa äidissä esille kaikenlaisia piirteitä. Itselle oli tosiaan yllätys se oma tarvitsevuus ja jonkinlainen "maailman napana" oleminen (siis omasta mielestäni). Mutta se onkin viimeisiä hetkiä, kun voi olla itsekin tarvitseva. Sit kun baby on maailmassa, niin oma itse pyyhkiytyy hetkeksi jonnekin muualle. Tavallaan se on ihanaakin; ei tartte huolehtia maailman tilasta tai ystävien murheista. On vaan vauva, isä ja äiti.

    VastaaPoista
  4. Mun vanhemmat on kyllä suhtautuneet ihan mukavasti, ei liikaa mitään häsäämistä. Ja kun mäkin oon kumminkin tarkka miten haluan jutut tehdä niin voisi olla turhaakin yrittää tuputtaa mulle jotain omia tapoja :P En siis ainakaan tunnusta olevani mitenkään erityisen tarvitseva nyt oman äidin suhteen, mutta tiedän kyllä että äidille voi aina soittaa ja kysellä :) Enemmän se oma yksinäisyys tulee esille näissä suhteissa ystäviin. Jotenkin ehkä kaipaa enemmän ymmärrystä, mutta kaipa sitä pitäisi sitten pyrkiä myös vastavuoroisesti ymmärtämään toisia.

    Eniten kyllä ihan naurattaa tässä tuo miehen ajattelu tulevasta: raukkaparka olettaa ihan tosissaan että elämä jatkuu samalla lailla kuin ennenkin... ;P

    VastaaPoista
  5. Lämmittää tuo äidille voi aina soittaa. Se on totta, kaikkien lasten äideille voi soittaa, niin sinunkin. Isovanhemmaksi tuleminen on elämän suuria käännekohtia ja jännittää myös vanhempia. Se on meille monille eka kerta, emmekä tiedä vielä miltä se tuntuu. Olen pitänyt itseäni vähän hassuna, kun en kovasti ole hössöttänyt, kai. Luulin jo olevani "erilainen ja epänormaali" kunnes tuleva pappa sanoi, että kun vauva on syntynyt se "hulluus" tulee. Onkohan se sittenkin niin? Kyllä kaappeihin on jotakin pientä jo kertynyt. Onkohan se tämän hulluuden alku?
    Kyllä isä ja isovanhemmat sulavat kun vauva on maailmassa. Ihan varmaan sen uskallan luvata, omalla kokemuksella. Ja vaikka eivät odotusaikana ole osanneet suhtautua ihan odotetulla tavalla oikein. Muistan kuinka kaikki olivat muissa maailmoissa kun vauva, eka lapsenlapsi syntyi. Kaikilla tarkoitan isä, isovanhemmat, sisaret, serkut.

    VastaaPoista