Kahdesta kolmeksi

Kanelibasilika toivoi kirjoitusta siitä, miten vauvan tulo on muuttanut meidän parisuhdetta ja minua itseä myös. Vielä on ehkä kovin aikaista sanoa miten kaikki on muuttunut ja tulee muuttumaan, mutta jotakin kyllä huomaa jo nyt. 

Mehän olemme miehen kanssa aina olleet varsinaisia kotihiiriä, eli ei ole kauheasti rampattu missään ulkosalla edes seurusteluaikana. Itse olen maalta kotoisin ja viihtynyt aina kotosalla (eipä siellä mitään tekemistä missään "kylällä" olisi ollutkaan), eikä mieskään nyt ole koskaan ollut mikään bilehirmu. Ei olla siis nähty järkeväksi lähteä ravintolaan istumaan ihan vaan kahdestaan kun aikaa voi viettää kotisohvallakin. Leffassa ja syömässä ollaan toki melko ahkerasti käyty, sekä harrastettu muutenkin kaikenlaista yhdessä. Koiran hankinnan jälkeen (tammikuussa 2010) onkin elämämme pyörinyt paljon tuon karvakorvan koulutuksen ja hoidon ympärillä. Elmo-koira on myös ollut jonkinlainen "harjoittelukappale" vauvaa ajatellen :)

Elmo rakastaa lunta :D

Ennen vauvan syntymää (tai itse asiassa jo ennen raskauttakin) puhuimme paljon siitä, miten haluamme lapsemme kasvattaa. Välillä tuntuu hassulta, miten jotkut hankkivat (tai siis saavat) lapsia keskustelematta ollenkaan kumppaninsa kanssa omista kasvatuskysymyksistään. Monista periaatteista varmasti luovutaan siinä vuosien varrella, mutta voisi veikata että jos asioita ei ennen lasten tuloa keskustella, niin ongelmia seuraa varmasti... Me toimimme miehen kanssa mielestäni aika hyvänä tiiminä: olemme seurustelleet vuoden 2005 alusta, ja siitä alkaen on minusta tuntunut että ihan oikeasti täydennämme toisiamme. Mies on aivan mielettömän rauhallinen, ei hermostu eikä stressaa juuri mistään. Eli aivan päinvastoin kuin mä :P Mies saakin usein olla se, joka pudottaa mut takaisin maan pinnalle aivan hulluista haaveista, tai rauhoittelee ja tuo realiteettia mun murehtimiseen :D Meillä on yhteiset käsitykset monesta asiasta, mutta emme kuitenkaan ole samaa mieltä ihan kaikesta. 

Taustamme on melko erilaiset, eli monet kotoa periytyneet tavat tai ajatusmallit ovat meillä täysin erilaisia. Onkin hedelmällistä huomata, että toisen ajatusmaailma voi avautua kun keskustelee erilaisista lähtökohdista tulevan ihmisen kanssa :) Itse opiskelen sosiaalialaa ja työskentelen todennäköisesti valmistuttuani kirkon palveluksessa. Tuntuu, että tämä leima näkyy minussa ja ajattelussani vahvasti. Mieheni taas on ekonomi, ja on kyllä tuonut omaan ajatteluuni paljon uudenlaisia näkökulmia avatessaan esimerkiksi näitä viime aikaisia uutisia Euroopan talouskriisistä yms. Hänen lähtökohtansa moneen asiaan on siis aika päinvastainen kuin mun. Kyllä, me puhumme Euroopan talouskriisistäkin keskenämme :) 

Mies on perinteinen suomalainen mies ainakin siinä suhteessa, että jokaisen sanan saa aina välillä ihan nyhtämällä nyhtää. Monesti juttelen ja kerron esimerkiksi päivän tapahtumista tai asioista, mutta en saa mitään vastaukseksi. Olen sanonut, että tuntuisi kivalta jos mies joskus kysyisi miten päivä on mennyt, mitä olen tehnyt, tai muuten osoittaisi olevansa kiinnostunut mun kuulumisista. Mies on kertonut kysymisen olevan niin vaikeaa, koska häneltä ei ole koskaan lapsena kysytty näitä tavanomaisia kuulumisia. Itse yritän muistaa saman arkijutustelun ja kysellä esimerkiksi miehen työpäivästä (vaikka en hänen hommistaan juuri mitään ymmärräkään). 

Mutta miten vauvan tulo on muuttanut mua itseäni? Voisi kai sanoa, että olen yhä aika suorituskeskeinen kuten ennenkin. Miten äitiys saakin heti syyllistämään itseään suunnilleen ihan kaikesta? Tätä kirjoittaessani poika nukkuu sitterissä, nukahti siihen ihan yllättäen. Siitäkin ensin ajattelin, että "voi hitsi, ei saisi nukuttaa tuossa sitterissä, olisi pitänyt laittaa omaan sänkyyn..." Toisaalta pääni sisällä kuuluu ääni: "Mitä väliä, pääasia että nukkuu ja on tyytyväinen. Ei yhdet päiväunet sitterissä ketään lasta ole pilannut." Oma arkemme on nykyisin jotenkuten hallinnassa, joten olen ehtinyt ja jaksanut jotenkin enemmän miettiä mitä kaikkea haluan opettaa ja mitä perinteitä haluan siirtää pojalle. Meille luettiin lapsina paljon ja itsekin innostuin kirjoista. Tätä samaa toivoisin jäbälle. Ja koska pojasta kasvanee kaksikielinen, on tuo lukeminen vielä entistäkin tärkeämpää jotta molemmat kielet kehittyvät.

Haluaisin myös antaa pojalle kristillisen, mutta rennon kasvatuksen. Tarkoitan tällä sitä, että usko ja Jumala voisivat olla luonnollinen osa arkea ja elämää, mutta ilman mitään teennäisiltä tuntuvia tapoja. Itse en koe olevani mitenkään "näkyvästi" kristitty, vaan usko näkyy ehkä (toivottavasti) enemmän teoissani ja ajatusmaailmassani. En myöskään jaksa enää lukea ja ymmärtää mitään kristillisiä oppeja ja dogmeja, vaan haluan ennen muuta tuntea ja kokea, saada turvaa, lohtua ja rohkaisua. Ehkä siksi rakastankin laulaa perinteisiä virsiä :) Nyt olen muutamana päivänä laulanut pojalle yhtä iltavirttä nukkumaan mennessä, ja aamuvirttä kun yhdessä heräilemme. Haluan toki myös siirtää oppimani iltarukouksen pojalle jossain vaiheessa myöhemmin. Ehkä näistä tulee vielä pojan ja minun yhteinen hetki, pieni traditio :D 

Äidin jutut naurattaa :)

Vauvan syntymän myötä asetelmat täällä kotosalla ovat hieman muuttuneet. Ehkä eniten harmistusta on aiheuttanut kotitöiden jakaminen ja muutenkin vapaa-ajan käyttö. Kotityöt ovat ehkä noin 80% mun vastuulla, ja välillä tuntuu raskaalta kun niiden hoitamisesta ei paljoa kiitosta saa. Ja mieshän ei tietenkään edes huomaa mitä kaikkea tekemistä kotona oikein onkaan... Mähän kyllä kuitenkin tykkään tehdä kotihommia, ja jotenkin nyt koenkin sen omaksi tehtäväkseni, olenhan mä täällä kotosalla päivät. Toisaalta taas tuntuu epäreilulta, jos mies saa illalla vapaa-aikaa ja käy esimerkiksi salilla tai lätkämatsissa, ja se mun "vapaa-aika" on pyykkien ripustamista kotona sillä aikaa kun mies katsoo poikaa... Noh, tähän tullee muutos kun hain nyt myös itselleni sen salikortin ja ryhdyn liikkumaan :D Tein myös päätöksen, että en tee päivisin kuin pieniä pakollisia kotihommia, sillä yritän parhaillaan valmistautua tenttiin. En siis millään ehdi lukea jos vauvan hoidon lisäksi vielä siivoan jne. Tehdään niitä kotitöitä sitten illalla ja viikonloppuna :P Eihän se nyt niin kamalaa ole jos sängyn alla on kilon kokoinen villakoira tai vuori pyykkiä odottaa pesua. Hoidetaan ne sitten kun ehditään ja jaksetaan :D On tämä kotona olo toisaalta kyllä kauheaa tasapainottelua, sitähän syyllistää itseään jos ei tee mitään "hyödyllistä", toisaalta taas tulee huono äiti -fiilis jos ei lepää kun vauvakin lepää, tai seurustele kun poika nyt jutteleekin jo kovasti :D 

On kyllä vaikea miettiä miten vauvan tulo on muuttanut meidän parisuhdetta. Kysyin mieheltäkin mielipidettä tähän, ja hän totesi että eikös ole hyvä jos ei keksi miten asiat olisivat juuri muuttuneet. Ehkä mikään ei ole sitten niin järisyttävästi muuttunut kuitenkaan...? :D 

P.S. Selvisin siitä body-tunnista yllättävän hyvin :) Mutta vatsalihaksia mulla ei taida olla enää ollenkaan(!)