Elmo rakastaa lunta :D |
Ennen vauvan syntymää (tai itse asiassa jo ennen raskauttakin) puhuimme paljon siitä, miten haluamme lapsemme kasvattaa. Välillä tuntuu hassulta, miten jotkut hankkivat (tai siis saavat) lapsia keskustelematta ollenkaan kumppaninsa kanssa omista kasvatuskysymyksistään. Monista periaatteista varmasti luovutaan siinä vuosien varrella, mutta voisi veikata että jos asioita ei ennen lasten tuloa keskustella, niin ongelmia seuraa varmasti... Me toimimme miehen kanssa mielestäni aika hyvänä tiiminä: olemme seurustelleet vuoden 2005 alusta, ja siitä alkaen on minusta tuntunut että ihan oikeasti täydennämme toisiamme. Mies on aivan mielettömän rauhallinen, ei hermostu eikä stressaa juuri mistään. Eli aivan päinvastoin kuin mä :P Mies saakin usein olla se, joka pudottaa mut takaisin maan pinnalle aivan hulluista haaveista, tai rauhoittelee ja tuo realiteettia mun murehtimiseen :D Meillä on yhteiset käsitykset monesta asiasta, mutta emme kuitenkaan ole samaa mieltä ihan kaikesta.
Taustamme on melko erilaiset, eli monet kotoa periytyneet tavat tai ajatusmallit ovat meillä täysin erilaisia. Onkin hedelmällistä huomata, että toisen ajatusmaailma voi avautua kun keskustelee erilaisista lähtökohdista tulevan ihmisen kanssa :) Itse opiskelen sosiaalialaa ja työskentelen todennäköisesti valmistuttuani kirkon palveluksessa. Tuntuu, että tämä leima näkyy minussa ja ajattelussani vahvasti. Mieheni taas on ekonomi, ja on kyllä tuonut omaan ajatteluuni paljon uudenlaisia näkökulmia avatessaan esimerkiksi näitä viime aikaisia uutisia Euroopan talouskriisistä yms. Hänen lähtökohtansa moneen asiaan on siis aika päinvastainen kuin mun. Kyllä, me puhumme Euroopan talouskriisistäkin keskenämme :)
Mies on perinteinen suomalainen mies ainakin siinä suhteessa, että jokaisen sanan saa aina välillä ihan nyhtämällä nyhtää. Monesti juttelen ja kerron esimerkiksi päivän tapahtumista tai asioista, mutta en saa mitään vastaukseksi. Olen sanonut, että tuntuisi kivalta jos mies joskus kysyisi miten päivä on mennyt, mitä olen tehnyt, tai muuten osoittaisi olevansa kiinnostunut mun kuulumisista. Mies on kertonut kysymisen olevan niin vaikeaa, koska häneltä ei ole koskaan lapsena kysytty näitä tavanomaisia kuulumisia. Itse yritän muistaa saman arkijutustelun ja kysellä esimerkiksi miehen työpäivästä (vaikka en hänen hommistaan juuri mitään ymmärräkään).
Mutta miten vauvan tulo on muuttanut mua itseäni? Voisi kai sanoa, että olen yhä aika suorituskeskeinen kuten ennenkin. Miten äitiys saakin heti syyllistämään itseään suunnilleen ihan kaikesta? Tätä kirjoittaessani poika nukkuu sitterissä, nukahti siihen ihan yllättäen. Siitäkin ensin ajattelin, että "voi hitsi, ei saisi nukuttaa tuossa sitterissä, olisi pitänyt laittaa omaan sänkyyn..." Toisaalta pääni sisällä kuuluu ääni: "Mitä väliä, pääasia että nukkuu ja on tyytyväinen. Ei yhdet päiväunet sitterissä ketään lasta ole pilannut." Oma arkemme on nykyisin jotenkuten hallinnassa, joten olen ehtinyt ja jaksanut jotenkin enemmän miettiä mitä kaikkea haluan opettaa ja mitä perinteitä haluan siirtää pojalle. Meille luettiin lapsina paljon ja itsekin innostuin kirjoista. Tätä samaa toivoisin jäbälle. Ja koska pojasta kasvanee kaksikielinen, on tuo lukeminen vielä entistäkin tärkeämpää jotta molemmat kielet kehittyvät.
Haluaisin myös antaa pojalle kristillisen, mutta rennon kasvatuksen. Tarkoitan tällä sitä, että usko ja Jumala voisivat olla luonnollinen osa arkea ja elämää, mutta ilman mitään teennäisiltä tuntuvia tapoja. Itse en koe olevani mitenkään "näkyvästi" kristitty, vaan usko näkyy ehkä (toivottavasti) enemmän teoissani ja ajatusmaailmassani. En myöskään jaksa enää lukea ja ymmärtää mitään kristillisiä oppeja ja dogmeja, vaan haluan ennen muuta tuntea ja kokea, saada turvaa, lohtua ja rohkaisua. Ehkä siksi rakastankin laulaa perinteisiä virsiä :) Nyt olen muutamana päivänä laulanut pojalle yhtä iltavirttä nukkumaan mennessä, ja aamuvirttä kun yhdessä heräilemme. Haluan toki myös siirtää oppimani iltarukouksen pojalle jossain vaiheessa myöhemmin. Ehkä näistä tulee vielä pojan ja minun yhteinen hetki, pieni traditio :D
Äidin jutut naurattaa :) |
On kyllä vaikea miettiä miten vauvan tulo on muuttanut meidän parisuhdetta. Kysyin mieheltäkin mielipidettä tähän, ja hän totesi että eikös ole hyvä jos ei keksi miten asiat olisivat juuri muuttuneet. Ehkä mikään ei ole sitten niin järisyttävästi muuttunut kuitenkaan...? :D
P.S. Selvisin siitä body-tunnista yllättävän hyvin :) Mutta vatsalihaksia mulla ei taida olla enää ollenkaan(!)
Kiitos pohdinnasta! Syyllisyys tulee mun kokemuksen mukaan äitiydessä kaupan päälle. Toisaalta samalla oppii lempeämpää suhtautumista itseensä, koska kukaan ei ole (onneksi) täydellinen äiti. Kunhan on riittävä. Ja sit se, mikä on palkitsevaa, on kun huomaa lapsessa versovan niitä piirteitä, mitä on halunnut välittää. Meillä esim. tytön nukkeleikkien hellyys nukkeja kohtaan tai kielen rikastuminen, joka on seurausta runsaasta lukemisesta.
VastaaPoistaEt maininnut "oman ajan ja tilan puutteen" aiheuttaneen mitään kriisiä. Itselleni se oli (ja on) yksi vaikeimmista asioista vanhemmuudessa. Ei enää spontaaneja menemisiä vaan kaikki pitää aina organisoida vimosen päälle. Kotona toinen silmä seuraa lasta vaikka olisinkin hetken facessa. Ihan ensi kuukausina muistan, etten kyllä kaivannutkaan sitä vaan halusin pesiä lapsen kanssa (itse asiassa tosi pitkään) kotona ja kun rytmi löytyi aika pian, niin oli mahtavaa kun sai 2 kertaa päivässä omaa aikaa kotona/ulkoillen lapsen päiväunien muodossa. Ihmettelin kavereitani, jotka yrittivät saada mua joskus viettämään tyttöjen iltaa. En edes halunnut lähteä mihinkään. Nyt -oikeastaan viimeisen vuoden ajan- olen taas kaivannut sitä rentoutta mennä esim. leffaan, jos siltä tuntuu. Mikään ei tietty sinänsä estä, kun lapsella on isäkin, mutta edelleen mua vaivaa, jos kovin monta iltaa viikossa menee siihen, ettei olla koko perhe kasassa. Ristiriita siis omien halujen ja toisaalta halun olla koko perheen kanssa on välillä aika iso. Kun lapsi on päivähoidossa (vaikkakin vaan 6h päivässä), niin ne illat ja viikonloput on kultaakin kalliimpia. Ja jossain kohtaa pitäis liikkua... Lisää tunteja päivään, kiitos!
Hahaa, tuntuu että tuosta kirjoituksesta tuli ihan sillisalaattia kun tein sitä niin monessa osassa :)
PoistaEi tuo oman ajan ja tilan puute ole varsinaisesti ilmentynyt minään kriisinä. Jotenkin koen, että mullahan on päivisin itseasiassa todella paljon aikaa tehdä vaikka mitä ihan itsekseni. Jäbä on jotenkin niin iisi vauva :) Ihan ihmetellen oon lukenut toisten kertomuksia siitä, miten vauva ei nuku kuin liikkeessä, haluaa koko ajan viihdytystä tai olla sylissä, tms. Kyllähän meilläkin nyt jutellaan kovasti, ja välillä tuntuu ettei enää vaan jaksais mutta onneksi silloin on yleensä mieskin jo kotona! Jäbä vetelee yleensä niin pitkiä päiväunia, että mä kerkeen siinä tehdän lenkin, lukea tenttiin, tehä kotihommia, syödä lounasta, katsoa tallennettua sarjaa telkusta... Mutta en mäkään ihan aluksi halunnut lähteä kotoa minnekään, se tuntui jo niin vaivalloiseltakin. Enkä tosiaan ole ennenkään ollut mikään spontaani menijä (eipä ole edes ollut tyttöseuraa kenen kanssa yhtäkkiä vaan lähteä) vaan tämmönen kotihiiri, niin siinä mielessä oon sopeutunut hyvin. Toisaalta sitä joka päivä on huono omatunto siitä, että vaikka surffaa netissä kun poika on hereillä. Tai jos ei nyt jonain päivänä lue loruja, tai laula lauluja, kuunnella musiikkia, leikitä leluilla, treenata mahalla oloa, jne.jne.jne
Mä jätän kyllä pojan ihan hyvällä omallatunnolla miehen hoitoon ja lähen vaikka jumppaan :) Mähän oon kuitenkin päivisin niin paljon pojan kanssa, että voivat sitten viettää isä-poika -iltoja silloin tällöin. Ehkä eri juttu sitten jos olis itsekin päivät poissa pojan luota.