keskiviikko 17. huhtikuuta 2013

Kupla

Tulinpa ajatelleeksi että millaisessa kuplassa sitä nykyään elääkään. 

Oma elämä pyörii oikeastaan vain oman perheen ja ennen kaikkea jäbän ympärillä. Jotenkin ihan unohtaa, että on muutakin. Tai ei ainakaan oikein saa kiinni siitä muusta. 

Olen omassa lähi- ja ystäväpiirissäni ainoa, jolla on vauva. Ehkä sekin tekee vaikutelman, että olen ihan itsekseni täällä kotona. Ei nyt voi sanoa että neljän seinän sisällä, kyllähän me joka päivä ulkoillaan :) Enkä itseasiassa jaksakaan päivisin lähteä sen kummemmin minnekään, ei vaan jotenkin huvita. Ulkomaailma ei vaan jaksa kauheasti kiinnostaa. Tulee olo että mitä annettavaa sillä on mulle, tai päinvastoin? 

Myönnän myös yhdenlaisen itseänikin inhottavan ajatusrakennelman: eihän mun kuulukaan nyt kuin pyykätä ja kokata kotona, ei äidin sovi juosta siellä sun täällä humputtelemassa, jne... Sitä osaa niin kovin taitavasti syyllistää itseään sekä kotona "laiskottelusta" että sitten siitä kotoa poissaolostakin. Jotenkin on olo, että mähän olen ihan turha, kun olen vaan kotona. Saisi nyt edes kevätsiivouksen tehtyä tai jotain muuta hyödyllistä. Eikös kaikki hyvät äidit tässä kotona ollessaan jumppaa mammakilot hups vaan veks, ryhdy pitämään leivontablogia, kestovaippaile, askartele kaikki kortit ja lahjat itse, sisusta kodin kokonaan uusiksi, kiertele kirppiksillä etsimässä trendikkäitä vaatteita vauvalle, jne.... Ja nyt kun olen kotona niin pitäishän tuota koirakin kouluttaa, mähän oon tässä tosiaan vaan kotona kaiket päivät.

Tottakai tiedän, että olen tärkeä ja arvokas jäbälle, mutta jotenkin siinäkin onnistuu syyllistämään itsensä (olenko nyt tuottanut tarpeeksi virikkeitä, olenko laulanut/lukenut/leikkinyt/lorutellut/sylitellyt/suukotellut tarpeeksi eli olenko välinpitämätön äiti kun roikun facebookissa, olenko huolehtinut lapseni sosioemotionaalisesta kehityksestä riittävästi, ja niin edelleen...) 

Varmaan näiden seikkojen vuoksi osa ystävistäkin on kenties kadonnut jonnekin. Olen monta kertaa huomannut että tavatessa ystäviä tai tuttuja, en osaa enää edes puhua muusta kuin jäbästä ja meidän uudesta elämästä. Onkohan tämä sama reaktio kuin koiraihmisillä: kun taloon on tullut koiranpentu, ei sitä osaa enää muusta puhuakaan? (tunnistan tämänkin itsessäni...) Siinä sitten unohtaa ihan kysyä mitä sille ystävälle oikeastaan kuuluu...? 

Huomaan myös ehkä hieman vetäytyväni tiettyjen, ei-perheellisten, ihmisten seurasta. Jotenkin tulee fiilis, että "ei se kumminkaan ymmärrä". Ehkä olen yliherkkä. En kumminkaan halua saada näpeilleni. Joskus sairastuttuani masennukseen huomasin, miten vaikeaa ihmisten oli ymmärtää omia kokemuksiani. Kummallisin ystävän kommentti asiaan oli: "sun pitäis vaan ajatella positiivisemmin". Sama kuin sanoisi anoreksiaa sairastavalle, että sun pitää syödä enemmän. No että ihanko tosi, pitää vaan muuttaa omaa ajattelua, niinhän helppoa se on... 

Olen toki saanut äitiyden myötä uusia tuttavuuksia, mutta mitään varsinaista mammaverkostoa mulla ei ole. En ole tosin koskaan ystävystynyt mitenkään hirveän helposti. Varmaan puhun aina vaan itsestäni liikaa, mikä antaa itsekeskeisen kuvan? Tämä äitiys lienee vain pahentanut tuota tapaa. Olenkohan siis ihan itse aiheuttanut yksinäisyyteni...?

No tulipas sekava kirjoitus :) Pää vain vilisee täynnä tämmöisiä hassuja ajatuksia. 

9 kommenttia:

  1. MOnesti tuntuu ihan tuolta samalta, ettei ne lapsettomat voi ymmärtää. Vaan kyllä osa niistäki ymmärtää. Ite yritän suodattaa ees osan vauva/lapsijutuista niille, joista tiän, ettei niitä niin kauheasti kiinnosta. Toisaalta, luulisi oikeitten ystävien ymmärtävän, että jos on "vaan" lapsen/lasten kanssa kotona, se elämä on siinä. Ihan niinku niillä, kun käyvät töissä. Ei kai nekään puhu ko niistä työhommista :D.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mäkin yritän hiukan suodattaa noita puhumisiani, kaikkia kun ei kiinnosta kuunnella meidän kainalokakka-juttuja tms... :P Oltiin viikonloppuna ravintolassa lapsettoman ystäväpariskunnan kanssa ja mies siinä ryhtyi ruokapöydässä kertomaan just jotain kakkajuttuja... Mä olin ihan nolona, yritin potkaista pöydän alla että nyt suu tukkoon. Ei ihan ruokapöytäkeskustelua noi vauvan eritteet! :D

      Poista
  2. Sama täällä. eipä sitä pahemmin tule muualla käytyä kuin facebookissa, lenkillä, neuvolassa ja kaupassa. Aina vaan sanon itselleni että huomenna sitten otan ja lähden johonkin kaverille kylään, mutta ei vaan tule lähdettyä. Ihan kuin mun nykyisestä elämästä oisit kirjottanu :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mun kaikki kaverit on päivisin töissä, eli kyläilyt pitäis tehä iltaisin/viikonloppuisin. Eihän se mitään, mutta harvoin enää jaksaa lähteä minnekään kauemmas. Iltakasilta alkaa olemaan jo ihan rättiväsynytkin... :P

      Poista
  3. No sä oot ainakin ilmottautunut erääseen liikuntatapahtumaan :D Et varmasti ole yksin tunteidesi kanssa, ja itse asiassa mun mies luki sun kirjoituksen, korvasi sanan vauva (siis jäbä; D) sanalla raha, ja löysi täsmälleen samoja tuntemuksia... (Eikö elämässä ole kuin raha ja uratavoitteet? Muut varmaan on paljon haastavammissa ja kiinnostavammissa projekteissa jne.) En kyllä osaa auttaa teitä kumpaakaan, kun oma tilanne on jostain välistä :/ Ajatteluaan kyllä kannattaa systemaattisesti työstää positiivisemmaksi, mikä kyllä tuntuu aluksi hölmöltä ja turhauttavalta, ja on työlästä - ei ollenkaan helppoa! Mutta se pieni, ilkeä ja mollaava ääni päässä, sen sanoja kun korvaisi rohkaisulla ja kannustuksella...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Toivottavasti tuo varvas paranee siihen toukokuun loppuun mennessä, nyt alkaa jo ottamaan päähän kun joutuu tepsuttelemaan vaan jotain todella lyhkäisiä lenkkejä. Kenkä jalassa sattuu meinaan vielä enemmän :/ Koetan päästä pian lääkärille, mutta saas nähdä...
      Mä oon kyllä todella huono itse työstämään omaa ajatteluani, mietteet kääntyy aina niin helposti niihin huonoihin puoliin. Ehkä se on tämä elämäntilannekin, kun ei ole työtä tai mitään muutakaan varsinaisia "meriittejä" niin on tunne ettei kelpaa siltäkään puolin. Ja ennen kuin kukaan kommentoi tähän muuta, niin äitiyttä ei mun mielestä voi pitää sellaisena ansaittuna meriittinä :P Mutta millä sen pienen ilkeän äänen päässä voi vaientaa?

      Poista
  4. Viimenen lause onkin sulla niin kipeän tosi, se ON työlästä :/ Mä oon ite työstäny asiaa ajattelemalla, mitä sanoisin itelleni, jos katsoisinkin itseäni ystävänäni. "Sä oot niin tyhmä!" harvoin tulee karjutuksi kenellekään toiselle, sen sijaan ehkä "hei hyvä yritys, tsemppasit hyvin!". Se tuntuu jotenkin tosi oudolta muuttaa se päässä kaikuva ääni, mutta mä olen, hitaasti ja lukemattomien toistojen myötä muuttanut sitä. Ja voin kertoa, että uudessa ympäristössä mittakaavakin muuttuu - oma työ ei tunnu mltään, lun samanikäinn opiskelukaveri on toisen yrityksen johtoryhmässä...

    VastaaPoista
  5. Tähän tekisi mieli kommentoida vaikka mitä, mutta ensiksi ja tärkein viestini on, että olet ihan TARPEEKSI kaikkea sun lapselle. Vauvastasi näkee, että hän on saanut tarpeeksi rakkautta, huolenpitoa, seuraa, hellyyttä, ruokaa, lämpöä ja kaikkea, mitä pieni vain tarvitsee. Itsellä kun tulee näitä äitiyteen liittyviä riittämättömyyden tunteita, niin katson vaan lastani ja huolet häipyvät. Yksi tärkeimmistä opeistani omalla matkallani äitiyteen on ollut myös se, että lapseni hyötyy siitä kun äiti voi hyvin. Jokaisen meidän (oli vanhempi tai ei) olisi hyvä miettiä, mistä minä nautin/saan voimaa ja muistaa pitää näistä tarpeista myös kiinni. Kun lapsi on pieni, niin toki omat tarpeet pitää priorisoida ja niitä ei voi yhtä usein toteuttaa, mutta niitä ei kannata unohtaa. Ja tässä kohtaa sanon, että mä en oo mikään mallioppilas tossa. Nyt vasta oon päässy johonkin tasapainoon omien tarpeiden ja äitiyden välillä. Se ei siis oo mikään helppo juttu.

    Mä tietysti edustan näitä pehmeitä arvoja, mutta mun mielestä mitään muuta niin hienoa ja arvostettavaa työtä, kuin kotona oleminen lapsen kanssa, ei ole. Mitä tulee ystäviin, musta ei kannata päättää muiden puolesta, mistä ne ovat kiinnostuneita tai eivät ole. En kannata jakoa lapsettomien ja lapsellisten kesken ihan siitäkin syystä, että itse usean vuoden lapsettomuusjakson aikana erityisesti arvostin niitä lapsellisia ystäviä, jotka ottivat mut mukaan täysillä omaan lapselliseen elämäänsä. Joku olisi saattanut ajatella, etten omasta lähtökohdastani käsin kestä vauvajuttuja, mutta hyvät ystäväni tiesivät, että halusin olla osa heidän tärkeää elämänvaihettansa, vaikka se toki toi samaan aikaan selväksi myös sen, mikä minulta puuttui. Ajattelisin jotenkin niin, että jos ystäväsi eivät jaksa vauva puheitasi, he itse liukuvat pois. Älä sinä tee sitä päätöstä heidän puolestaan.

    Mitä tulee ylipäätänsä ystävyyteen, niin tärkeintä on, että molemmat osapuolet saavat jakaa asioitaan. Itselläni on yksi hyvä ystävyyssuhde hiipunut, koska ystäväni kertoo aina omat ja lapsensa kuulumiset, mutta kun päästään minun kuulumisiin, niin hän ilmoittaa reippaasti, ettei jaksa enää kuunnella enempää lapsiaiheita... Jotenkin koen, että hän on kiinnostunut vain minun siitä puolesta, johon äitiys ei liity. Itselläni on varmaan liiankin vahva äiti-identiteetti, mutta mun on vaikea olla ystävä ihmisen kanssa, jota ärsyttää (?) se puoli minussa. Ylipäätänsä oon huomannut, että eri ystävyyssuhteet ja niiden läheisyys vaihtelee eri aikoina. Nykyisistä ystävistäni läheisimpien kanssa on ollut välillä nuoruudessa todella hiljaisia kausia. Toisen kanssa emme edes pitäneet toisistamme parikymppisinä :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuo on ihan totta, että äitinä olen varmasti ihan tarpeeksi tuolle pikkujäbälle, mutta lienee jokin äitien perisynti oikein syyllistää itseään melkein kaikesta? Ainahan voisi tehdä enemmän ja paremmin jne. Ja toisaalta isät on niitä "superisiä" kun joskus vaihtavat kakkavaipan ja lähtevät lapsen kanssa hiekkalaatikolle... :P

      Ehkä tämä munkin tilanne tässä lähipiirissä muuttuu jos/kun omat kaverit alkaa myös "vauvautua" :D

      Poista