Nyt kun synnytyksestä on reilu viikko, on toipuminen tuosta koettelemuksesta jo ihan hyvällä mallilla. Tietysti episiotomian ja muut tikit ovat edelleen hiukan arat, mutta pääsen jo ihan hyvin kävelemään ja istuakin voi muualla kuin uimarenkaan päällä :D Turvotus on helpottanut selkeästi, ja nyt mulla on taas nilkat! En muista ehkä puoleen vuoteen nähneeni jalkojani näin siroina... Olo on muutenkin keveämpi, eli kävely ja liikkuminen ei ole yhtään enää niin tuskaista kuin vielä odotusaikana (mikä nyt ei sinänsä ole yllätys).
Sairaalassa ollessa olin vielä melko kipeä, mutta siellä onneksi sai tarvittaessa kunnon särkylääkecocktailin :P Sairaalan sänky ei kuitenkaan sopinut mun selälle yhtään, ja kaikki varmasti jo synnytyksessä krampanneet ja jumiutuneet lihakset tulivat kyllä siellä sängyssä maatessa vieläkin kipeämmiksi. Siihen kun päälle vielä laittoi hyvän imetysasennon etsimisen, voitte kuvitella miten jumissa olin alaselästä aina niskaan asti. Mistä tuloksena olikin sitten aivan jumalattomat säryt niin selässä, hartioissa kuin päässäkin. Erityisesti tuo imettäminen oli hankalaa kun tuntui että kaikki lihaksia särkee eikä imettäminen nyt muutenkaan oikein lähtenyt käyntiin. Tälläkin hetkellä selkä, hartiat ja niska on kyllä täysin jumissa, mutta ajattelin että josko tällä viikolla ehtisi vielä hierojalle. Kotona on myös helpompi etsiä hyvää asentoa imetykseen kun on vaihtoehtoja sängyllä makaamiselle/istumiselle.
Kävin heti sairaalasta päästyäni tietysti vaa'alla. Lukemat olivat kyllä todella masentavia :/ Pahimmillaan raskauden loppupuolellahan mä painoin jo 92kg, ja lääkäri passitti mut uudelleen sokerirasituskokeeseen. Koe oli onneksi ok, eikä poikakaan syntyessään ollut mikään iso (3425g). Sairaalaan jäi noista kiloista vain 6kg, ja tänä aamuna vaaka näytti 83kg eli miinusta huippulukemiin on tullut 9kg. Eilen olin jo romahtaa täysin kun valmistauduin ulkoilemaan koiran kanssa. Mähän en edelleenkään mahdu muihin kuin miehen ulkoiluhousuihin! Ja tuo painolukema 83kg taitaa ollakin samaa luokkaa miehen kanssa. Mies lohdutteli, että kunhan turvotus laskee jne... Mutta kun se turvotus on jo tainnut hävitä, vain läskit ovat jääneet. Ei kai raskaus tuo turvotusta reisiin ja persukseen :/ Mutta omapa on vikani, mullahan ei ole minkäänlaista itsekuria. Söin äitiysloman aikaan ihan hirveitä määriä kaikkea suolaista, rasvaista ja makeaa.
Ennen raskautta painoin 65kg, enkä tuolloinkaan ollut tyytyväinen painooni saati sitten kehonkuvaani muutenkaan. Sitä ajatellen, tämän raskauden jättämät jäljet eivät tietenkään mitenkään paranna itsetuntoa... Puhuttiin kyllä miehen kanssa, että voisin ensi vuoden puolella hankkia jäsenyyden tuohon läheiselle naisten kuntosalille, jossa on myös monenlaisia ryhmäliikuntatunteja tarjolla. Katsotaan josko jostain saisi sen verran ylimääräistä aikaa ja rahaa revittyä.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste ulkonäkö. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste ulkonäkö. Näytä kaikki tekstit
keskiviikko 28. marraskuuta 2012
Toipuminen
Tunnisteet:
elämäntaparemontti,
kuntosali,
mammaloma,
paino,
synnytys,
ulkoiluvaatteet,
ulkonäkö,
urheilu
keskiviikko 19. syyskuuta 2012
32+0
Tuohon otsikkoon voisi lisätä eteen sanan "vasta".
Tänään aamulla poikkesin vaa'alla ja painoa on tähän mennessä tullut + 16kg (!) Ja laskettuun aikaan olisi vielä kaksi kuukautta (tänään 32+0)... Mä olen kyllä jo ihan kypsä tähän pullukkana oloon, vaikka näyttää siltä että en taida ihan entisiin mittoihin päästä synnytyksen jälkeenkään! Saati sitten jotenkin parempaan kuntoon...
Miten sitä aina vaan haaveileekin semmosesta treenatusta ja sopusuhtaisesta kropasta, mutta ei sitten oikein tee mitään sen eteen? Tosin tässä 30 ikävuoden lähestyessä lienee toivokin jo osin menetetty. Persus senkun leviää ja aineenvaihdunta vaan hidastuu entisestään :P Jotkut kertovat tuntevansa itsensä kauniiksi ja naiselliseksi raskaana ollessaan. Mä voin sanoa, että enpä ole tällaista tunnetta kauheasti kokenut. Toisaalta, enhän mä ennen raskauttakaan ajatellut itseäni kauniina tai naisellisena. Ja tätä valitusta mieskin on saanut kuulla varmasti ihan tarpeeksi, lisääntyvässä määrin vielä nyt hormonien jyllätessä.
Eräänä iltana harmistuksissani puuskahdinkin miehelle, että en mä ole mielestäni kaunis (tai edes kohtalaisen nätti), enkä muista että kukaan olisi koskaan edes sanonut mua kauniiksi. En pidä omasta ulkonäöstäni kyllä juurikaan, toivoisin näkeväni peilistä oikeastaan kaikkea muuta kuin mitä sieltä näkyy. Musta ei myöskään ole esimerkiksi teini- aikuisvuosilta oikeastaan yhtään valokuvia. En tiedä miksi ei. Ainoita kuvia taitavat olla rippi- ja sitten ylioppilasjuhlakuvat, mutta niitäkään ottaessa en saanut edes mennä meikkiin tai kampaajalle laittamaan hiuksia. Eli ihan naturellina (tai oman käden jäljillä varustettuna) olen noissa kuvissa, ja aika vaatimattomiahan ne sitten ovatkin. Eikä se ehostaminen vieläkään multa suju.
Lieneekö tästä vai mistä johtuen sitten syntynyt ongelmallinen suhteeni valokuviin. Musta ei tosiaan ole juuri otettu hyviä valokuvia. Hääkuvistani kelpuutin oikeastaan vain kaksi kohtalaista (niistä sadasta), joista teetettiin kuvat sukulaisille tai kiitoskortteihin. Itselle valikoitui kaksi kuvaa myös, joita ei vielä kolmantenakaan hääpäivänä tosin ole saatu kehystettyä (taidan ottaa tämän hommaksi mammalomalla...) Olen siis jotenkin myös erittäin kriittinen kaikkien minusta otettujen kuvien suhteen, eikä niitä juuri olekaan esillä missään. Toisaalta harmittaa niin hirveästi, että esimerkiksi yhteisiltä lomilta meillä ei ole miehen kanssa yhteisiä kuvia kuin muutamia. Yrityksistä huolimatta ne yhteiskuvat eivät ole vain onnistuneet. Nyt tämän raskauden ja oman kehon muuttumisen myötä tilanne on joiltain osin ehkä muuttunut vielä huonompaan suuntaan. Kun vaaka näyttää koko ajan vaan enemmän (ja tiedän, sehän on vauvan kannalta hyvä juttu), ei voi olla huomaamatta niitä tässä viikkojen myötä kertyneitä läskejä. Ällöttää... Aika moni jumittaa päälle vedettäessä tuossa reisien kohdalla. (Mitähän sellanen rasvaimu maksais???)
Ajattelin vielä viime viikonloppuna, että olisi kiva saada itsestä joku sellainen söpö mahakuva (siis ihan naaman kanssa otettu), jonka voisi sitten laittaa vaikka johonkin kehyksiin tai ainakin pojan vauvakirjaan muistoksi. No eipä sellaista saatu, mun maha näytti mun mielestä todella rumalta kun on tuollainen oudosti ulospäin työntynyt ja jo niin iso. Miltä mä näytänkään sitten kahden kuukauden päästä! Jos nyt vasta alkaa se vauvan massanhankintakausikin... Nyt hääpäivää juhliessamme olin tosiaan siellä meikkiopastuksessa, ja sen jälkeen olisin halunnut itsestäni/meistä jonkun nätin kuvan muistoksi. No ei mies tajunnut yhtään kun yritin selittää millaista kuvaa tarkoitan... Nappasi jonkun pikaisen otoksen, jossa seison hotellin ovella polkupyörien ja joidenkin röökaajien kanssa...
Mutta omalle ulkonäölleen nyt ei kauheasti voi. Paitsi jatkaa sitä meikkauksen opettelua.
Tänään aamulla poikkesin vaa'alla ja painoa on tähän mennessä tullut + 16kg (!) Ja laskettuun aikaan olisi vielä kaksi kuukautta (tänään 32+0)... Mä olen kyllä jo ihan kypsä tähän pullukkana oloon, vaikka näyttää siltä että en taida ihan entisiin mittoihin päästä synnytyksen jälkeenkään! Saati sitten jotenkin parempaan kuntoon...
Miten sitä aina vaan haaveileekin semmosesta treenatusta ja sopusuhtaisesta kropasta, mutta ei sitten oikein tee mitään sen eteen? Tosin tässä 30 ikävuoden lähestyessä lienee toivokin jo osin menetetty. Persus senkun leviää ja aineenvaihdunta vaan hidastuu entisestään :P Jotkut kertovat tuntevansa itsensä kauniiksi ja naiselliseksi raskaana ollessaan. Mä voin sanoa, että enpä ole tällaista tunnetta kauheasti kokenut. Toisaalta, enhän mä ennen raskauttakaan ajatellut itseäni kauniina tai naisellisena. Ja tätä valitusta mieskin on saanut kuulla varmasti ihan tarpeeksi, lisääntyvässä määrin vielä nyt hormonien jyllätessä.
Eräänä iltana harmistuksissani puuskahdinkin miehelle, että en mä ole mielestäni kaunis (tai edes kohtalaisen nätti), enkä muista että kukaan olisi koskaan edes sanonut mua kauniiksi. En pidä omasta ulkonäöstäni kyllä juurikaan, toivoisin näkeväni peilistä oikeastaan kaikkea muuta kuin mitä sieltä näkyy. Musta ei myöskään ole esimerkiksi teini- aikuisvuosilta oikeastaan yhtään valokuvia. En tiedä miksi ei. Ainoita kuvia taitavat olla rippi- ja sitten ylioppilasjuhlakuvat, mutta niitäkään ottaessa en saanut edes mennä meikkiin tai kampaajalle laittamaan hiuksia. Eli ihan naturellina (tai oman käden jäljillä varustettuna) olen noissa kuvissa, ja aika vaatimattomiahan ne sitten ovatkin. Eikä se ehostaminen vieläkään multa suju.
Lieneekö tästä vai mistä johtuen sitten syntynyt ongelmallinen suhteeni valokuviin. Musta ei tosiaan ole juuri otettu hyviä valokuvia. Hääkuvistani kelpuutin oikeastaan vain kaksi kohtalaista (niistä sadasta), joista teetettiin kuvat sukulaisille tai kiitoskortteihin. Itselle valikoitui kaksi kuvaa myös, joita ei vielä kolmantenakaan hääpäivänä tosin ole saatu kehystettyä (taidan ottaa tämän hommaksi mammalomalla...) Olen siis jotenkin myös erittäin kriittinen kaikkien minusta otettujen kuvien suhteen, eikä niitä juuri olekaan esillä missään. Toisaalta harmittaa niin hirveästi, että esimerkiksi yhteisiltä lomilta meillä ei ole miehen kanssa yhteisiä kuvia kuin muutamia. Yrityksistä huolimatta ne yhteiskuvat eivät ole vain onnistuneet. Nyt tämän raskauden ja oman kehon muuttumisen myötä tilanne on joiltain osin ehkä muuttunut vielä huonompaan suuntaan. Kun vaaka näyttää koko ajan vaan enemmän (ja tiedän, sehän on vauvan kannalta hyvä juttu), ei voi olla huomaamatta niitä tässä viikkojen myötä kertyneitä läskejä. Ällöttää... Aika moni jumittaa päälle vedettäessä tuossa reisien kohdalla. (Mitähän sellanen rasvaimu maksais???)
Ajattelin vielä viime viikonloppuna, että olisi kiva saada itsestä joku sellainen söpö mahakuva (siis ihan naaman kanssa otettu), jonka voisi sitten laittaa vaikka johonkin kehyksiin tai ainakin pojan vauvakirjaan muistoksi. No eipä sellaista saatu, mun maha näytti mun mielestä todella rumalta kun on tuollainen oudosti ulospäin työntynyt ja jo niin iso. Miltä mä näytänkään sitten kahden kuukauden päästä! Jos nyt vasta alkaa se vauvan massanhankintakausikin... Nyt hääpäivää juhliessamme olin tosiaan siellä meikkiopastuksessa, ja sen jälkeen olisin halunnut itsestäni/meistä jonkun nätin kuvan muistoksi. No ei mies tajunnut yhtään kun yritin selittää millaista kuvaa tarkoitan... Nappasi jonkun pikaisen otoksen, jossa seison hotellin ovella polkupyörien ja joidenkin röökaajien kanssa...
Mutta omalle ulkonäölleen nyt ei kauheasti voi. Paitsi jatkaa sitä meikkauksen opettelua.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)