keskiviikko 5. joulukuuta 2012

Koiran elämää vauvan tulon jälkeen

Ajattelinpa kirjoitella hieman siitä, miten rakas karvakorvamme on suhtautunut uusimpaan perheenjäseneemme. Meillä on siis 3-vuotias airedalenterrieriuros. Koira oli alun perin mun "huomenlahja", kun sanoin häidemme yhteydessä vuonna 2009 miehelle, etten oikeasti tarvitse mitään oikeaa huomenlahjaa. Olimme miehen kanssa jo pitkään puhuneet koiran hankkimisesta, kun molemmat olemme eläinrakkaita. Itse olisin voinut jo aikaa sitten ottaa kissan, mutta mies onkin allerginen kissoille. 

Katselimme ensin meille vehnäterrierin pentua, sillä miehellä oli tästä rodusta ennestään kokemusta. Jotenkin tiesimme, että jokin terrieri olisi se meidän rotu ja vieläpä sellainen keskikokoinen koira (eikä mikään pikkuräksyttäjä :P ) Vehnät ovat pitkään olleet todella suosittu rotu, lähinnä kai siksi että ovat lapsirakkaita eikä turkista irtoa karvaa. Teimme sitten ihan leikillämme Ilta-Sanomien (vai Iltalehden) koiratestin, joka vastausten perusteella ehdotti sopivinta koirarotua. Ykkösvaihtoehtona meille tuli juuri "terriereiden kuningas",  airis. Hauskinta oli, että kun juttelimme tästä anoppilassa kertoi appiukkomme että heillä on ollut airiksia hänen lapsuudessaan! Saimme heti kuvia sekä appiukolta että tämän siskolta heidän lapsuudestaan ja näistä airiksista :)

Syksyllä 2009 teimme siis tiedusteluja airiksista ja lopulta löysimme sopivaan aikaan syntyvän pentueen ja mukavan kasvattajan. Pentue syntyi 8.11.2009 ja haimme pikkuisen karvakorvan kotiin 1.1.2010 :D Tuntui muuten hullulta, kun olin juuri tuolloin edellisenä päivänä ollut töissä Espoossa Sellossa, jossa sattui silloin tämä ampumistapaus Prismassa. Itse työskentelin siinä käytävän toisella puolella Citymarketissa. Seuraavana päivänä saimme sitten tuon ihanuuden kotiin :D 

Miten se onkin ollut noin pieni joskus...



Airikselle tyypillinen nukkuma-asento: tassut kohti taivasta :P

Nämä vuodet koiran kanssa ovat olleet kyllä täynnä oppimista. Olemme käyneet ties mitä kursseja ja koulutuksia, lukeneet hyllymetreittäin kirjoja ja oppaita ja keskustelleet ties kuinka monien koirakouluttajien kanssa. Mutta kaikista ongelmista on selvitty, ja koiran omistajuus on tehnyt musta varmasti hieman rennomman (ihan turha imuroida kun kohta on taas hiekkaa sisällä) ja onnellisemman (koiran rapsuttaminen vie pois kaikenlaisen mielipahan). Onhan se ihanaa tulla kotiin kun joku on aina odottamassa ja iloitsee aivan valtavasti nähdessään mut :) 


Elmo vahtii tarkkaavaisena pihan tapahtumia
Myönnän, että vauvan tulo ja koiran sopeutuminen oli ennalta hieman jännittävää. Koiramme ei ole kauhean tottunut lapsiin, ja varsinkin nuorempana (ja villimpänä) olisi halunnut aina hyppiä lapsia päin ja jahdata näitä (erityisesti leikki-ikäisiä, jotka tietysti liikkuvat/pomppivat/hyppivät/juoksevat/kiljuvat jne.). Koiramme on kuitenkin ollut vauvan kanssa todella rauhallinen. Kun tulimme sairaalasta, oli koira ollut neljä päivää anoppilassa hoidossa. Mies jätti mut ja vauvan kotiin ja lähti hakemaan koiruutta. Kun karvakorva tuli ovesta, ei se kiinnittänyt minuun mitään huomiota(!) vaan lähti heti etsimään mikä on tuo outo uusi haju joka täällä on... Koira halusi haistella vauvaa, mutta oli selvästi todella varovainen. Nyt on hieman rohkeampi ja tahtoo edelleen myös tasaisin välein tarkistaa missä vauva on ja hieman nuuhkaista. Jokainen erikoisempi äännähdys myös herättää koiran mielenkiinnon. Muuten koira ei ole erityisen kiinnostunut vauvasta. Luulenpa, että enemmän haasteita kohtaamme sitten, kun poika alkaa leikkiä leluilla. Koiramme kun on tottunut siihen, että kaikki pehmoiset lelut ovat hänen, eli täytynee kehitellä jokin systeemi miten eivät poikien lelut sekoitu :P Vaikka airikset ovat kyllä fiksuja, ja koiramme todellakin tietää mikä on hänen tavaransa ja mikä ei. Tätä on hyvä hyödyntää kun haluaa huomiota -> käy vaan nappaamassa sukat vaatehuoneesta tms. niin huomio saaminen on taattua... 

Vesi on kiva juttu, vaikka tätä kuvaa otettaessa
Elmo ei vielä osannutkaan uida



Vielä en ole uskaltautunut (tai muutenkaan pakkasen vuoksi pääsyt) ulos vaunulenkille pojan ja koiran kanssa. Toivoisin noiden pakkasten hieman hellittävän, jotta voisimme päivisin käydä ensin edes lyhyillä kävelyillä. Tänään mies on pitkän päivän töissä eikä appiukkokaan ehdi viemään koiraa ulos eli näillä näkymin olen tänään tavallaan "pakotettu" ulkoilemaan poikien kanssa :) 

Kuva viime talvelta, jolloin oltiin jo aikuisiässä
Tämä viikko on täynnä ystävien vierailuja ja muutakin menoa, vaikka yksi vierailu tältä viikolta jo peruuntuikin. Poika antaa vaihtelevasti äidilleen mahdollisuuden nukkua. Ja tämän äidin pitäisi kyllä malttaa useammin vaan painaa pää tyynyyn tai edes heittäytyä sohvalle hetkeksi silloin kun pikkumieskin vetää sikeitä :D

P.S Tää Blogger on ihan sekaisin, kaikki kuvat, kuvatekstit, rivitykset, välit yms. on ihan miten sattuu. Meni ärsyttävän paljon aikaa saada teksti edes kohtuullisen siistiksi! 

1 kommentti:

  1. Se on muuten jännä juttu, miten sitä jokin rotu tuntuu niin "omalta". Minä voin kyllä sanoa ihan varmuudella, että minulla tulee aina olemaan labradori, en enää edes harkitse muita rotuja. Tunnen jotenkin niin syvää yhteyttä labbiksiin, muihinkin, kuin omaani. Suloinen tuo teidänkin haukku kyllä on. :)

    VastaaPoista