Näytetään tekstit, joissa on tunniste airedalenterrieri. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste airedalenterrieri. Näytä kaikki tekstit

keskiviikko 5. joulukuuta 2012

Koiran elämää vauvan tulon jälkeen

Ajattelinpa kirjoitella hieman siitä, miten rakas karvakorvamme on suhtautunut uusimpaan perheenjäseneemme. Meillä on siis 3-vuotias airedalenterrieriuros. Koira oli alun perin mun "huomenlahja", kun sanoin häidemme yhteydessä vuonna 2009 miehelle, etten oikeasti tarvitse mitään oikeaa huomenlahjaa. Olimme miehen kanssa jo pitkään puhuneet koiran hankkimisesta, kun molemmat olemme eläinrakkaita. Itse olisin voinut jo aikaa sitten ottaa kissan, mutta mies onkin allerginen kissoille. 

Katselimme ensin meille vehnäterrierin pentua, sillä miehellä oli tästä rodusta ennestään kokemusta. Jotenkin tiesimme, että jokin terrieri olisi se meidän rotu ja vieläpä sellainen keskikokoinen koira (eikä mikään pikkuräksyttäjä :P ) Vehnät ovat pitkään olleet todella suosittu rotu, lähinnä kai siksi että ovat lapsirakkaita eikä turkista irtoa karvaa. Teimme sitten ihan leikillämme Ilta-Sanomien (vai Iltalehden) koiratestin, joka vastausten perusteella ehdotti sopivinta koirarotua. Ykkösvaihtoehtona meille tuli juuri "terriereiden kuningas",  airis. Hauskinta oli, että kun juttelimme tästä anoppilassa kertoi appiukkomme että heillä on ollut airiksia hänen lapsuudessaan! Saimme heti kuvia sekä appiukolta että tämän siskolta heidän lapsuudestaan ja näistä airiksista :)

Syksyllä 2009 teimme siis tiedusteluja airiksista ja lopulta löysimme sopivaan aikaan syntyvän pentueen ja mukavan kasvattajan. Pentue syntyi 8.11.2009 ja haimme pikkuisen karvakorvan kotiin 1.1.2010 :D Tuntui muuten hullulta, kun olin juuri tuolloin edellisenä päivänä ollut töissä Espoossa Sellossa, jossa sattui silloin tämä ampumistapaus Prismassa. Itse työskentelin siinä käytävän toisella puolella Citymarketissa. Seuraavana päivänä saimme sitten tuon ihanuuden kotiin :D 

Miten se onkin ollut noin pieni joskus...



Airikselle tyypillinen nukkuma-asento: tassut kohti taivasta :P

Nämä vuodet koiran kanssa ovat olleet kyllä täynnä oppimista. Olemme käyneet ties mitä kursseja ja koulutuksia, lukeneet hyllymetreittäin kirjoja ja oppaita ja keskustelleet ties kuinka monien koirakouluttajien kanssa. Mutta kaikista ongelmista on selvitty, ja koiran omistajuus on tehnyt musta varmasti hieman rennomman (ihan turha imuroida kun kohta on taas hiekkaa sisällä) ja onnellisemman (koiran rapsuttaminen vie pois kaikenlaisen mielipahan). Onhan se ihanaa tulla kotiin kun joku on aina odottamassa ja iloitsee aivan valtavasti nähdessään mut :) 


Elmo vahtii tarkkaavaisena pihan tapahtumia
Myönnän, että vauvan tulo ja koiran sopeutuminen oli ennalta hieman jännittävää. Koiramme ei ole kauhean tottunut lapsiin, ja varsinkin nuorempana (ja villimpänä) olisi halunnut aina hyppiä lapsia päin ja jahdata näitä (erityisesti leikki-ikäisiä, jotka tietysti liikkuvat/pomppivat/hyppivät/juoksevat/kiljuvat jne.). Koiramme on kuitenkin ollut vauvan kanssa todella rauhallinen. Kun tulimme sairaalasta, oli koira ollut neljä päivää anoppilassa hoidossa. Mies jätti mut ja vauvan kotiin ja lähti hakemaan koiruutta. Kun karvakorva tuli ovesta, ei se kiinnittänyt minuun mitään huomiota(!) vaan lähti heti etsimään mikä on tuo outo uusi haju joka täällä on... Koira halusi haistella vauvaa, mutta oli selvästi todella varovainen. Nyt on hieman rohkeampi ja tahtoo edelleen myös tasaisin välein tarkistaa missä vauva on ja hieman nuuhkaista. Jokainen erikoisempi äännähdys myös herättää koiran mielenkiinnon. Muuten koira ei ole erityisen kiinnostunut vauvasta. Luulenpa, että enemmän haasteita kohtaamme sitten, kun poika alkaa leikkiä leluilla. Koiramme kun on tottunut siihen, että kaikki pehmoiset lelut ovat hänen, eli täytynee kehitellä jokin systeemi miten eivät poikien lelut sekoitu :P Vaikka airikset ovat kyllä fiksuja, ja koiramme todellakin tietää mikä on hänen tavaransa ja mikä ei. Tätä on hyvä hyödyntää kun haluaa huomiota -> käy vaan nappaamassa sukat vaatehuoneesta tms. niin huomio saaminen on taattua... 

Vesi on kiva juttu, vaikka tätä kuvaa otettaessa
Elmo ei vielä osannutkaan uida



Vielä en ole uskaltautunut (tai muutenkaan pakkasen vuoksi pääsyt) ulos vaunulenkille pojan ja koiran kanssa. Toivoisin noiden pakkasten hieman hellittävän, jotta voisimme päivisin käydä ensin edes lyhyillä kävelyillä. Tänään mies on pitkän päivän töissä eikä appiukkokaan ehdi viemään koiraa ulos eli näillä näkymin olen tänään tavallaan "pakotettu" ulkoilemaan poikien kanssa :) 

Kuva viime talvelta, jolloin oltiin jo aikuisiässä
Tämä viikko on täynnä ystävien vierailuja ja muutakin menoa, vaikka yksi vierailu tältä viikolta jo peruuntuikin. Poika antaa vaihtelevasti äidilleen mahdollisuuden nukkua. Ja tämän äidin pitäisi kyllä malttaa useammin vaan painaa pää tyynyyn tai edes heittäytyä sohvalle hetkeksi silloin kun pikkumieskin vetää sikeitä :D

P.S Tää Blogger on ihan sekaisin, kaikki kuvat, kuvatekstit, rivitykset, välit yms. on ihan miten sattuu. Meni ärsyttävän paljon aikaa saada teksti edes kohtuullisen siistiksi! 

keskiviikko 17. lokakuuta 2012

Kasvatuskysymyksiä

Viime aikoina mä olen ollut se, joka on käynyt koiran kanssa tottelevaisuustreeneissä eräässä porukassa. Tänään (kuten monena muunakin kertana) keskustelimme ryhmän ohjaajan kanssa siitä, miten terrierimme Elmon motivaatiota työskentelyyn mun kanssa voisi vahvistaa. Elmo kun on terrierille tyypilliseen tapaan aika itsenäinen: ei siis juuri haikaile mun perään vaan kaikki muu ulkosalla kiinnostaisi paljon enemmän. Jotkut koirat kun taas istuvat kuin tatti omistajan vieressä ja ovat lähes tukahtua innostuksesta kun omistaja pyytää tekemään jotain. Meillä tällaista motivaatiota ilmenee todella harvoin ja sehän hankaloittaa ylipäätään kaikkea tekemistä, ja siksi tuon tottisryhmän ohjaaja onkin usein antanut neuvoja miten Elmosta voisi saada innokkaamman yhteistyöhön.

Elmolle suurin palkka on usein ihmisten huomio. Suurin rangaistus on siten se, että joutuu eroon ihmisistä. Tätä on hyvä käyttää kun poika käyttäytyy huonosti; raottaa vessan ovea ja uhkaa sinne laittamisella jos ei rauhoitu niin johan tepsii... No mutta, syy miksi nyt aloin kirjoittaa tästä aiheesta on se, että tajusin tänään(kin) olevani meidän perheessä se "pahis". Meikä on siis se, joka tekee koiran mielestä kaikki ikävät toimenpiteet: kynsien leikkuut, pesut, trimmaukset, korvien puhdistukset jne. Elmo siis antaa toki tehdä nämä kaikki, mutta pyrkii kyllä aina hiukan karkuun kun tajuaa mitä on tulossa. Ja minnekäs sitä karkuun mennään? No miehen syliin tai jalkoihin tietysti! Mies on myös aina se, jolle Elmo tuo lelua koska tietää tästä seuraavan aina leikkiä. Samoin jos Elmo menee miehen jalkojen juureen istumaan, saa aivan varmasti rapsutuksia. Eli hyvälle on opettanut... No eipä sitten ihme, että kun meikä yrittää koulutuskentällä saada kontaktia koiraan, niin tämä ei (useimmiten) korvaansa lotkauta. Tänään taas yritin miehen kanssa tästä asiasta keskustella, ja vastaus oli jokseenkin hullu: "voithan säkin sitä ottaa syliin". Ei nyt ehkä ollut tässä se pointti... Yritin selittää, että kiva olla tässä se ilkimys, ja mies sitten se joka tekee kaikki kivat jutut. Elmon kun saisi varmasti niin helposti motivoitua tekemään tottiskentälläkin vaikka mitä, jos ei koko ajan kotona lellisi ja hellisi sitä. Pilalle mennyt koko koira jo... 


Elmo nauttii saaristosta

Se syy, miksi tämä nyt tuli taas pinnalle ja aiheeksi tänne blogiinkin on se, että ryhdyin miettimään tulevan lapsemme kasvatusta tältä pohjalta. Tuleeko lasten kasvatuksesta sitten samanlaista vääntöä? Äiti on se ilkeä, joka ei anna koskaan lupaa, joten mennään isältä sitten pyytämään lupaa, jne? Mies ei oikein tainnut ymmärtää kun yritin selittää että meidän pitäisi toimia jotenkin tiiminä tässä. Tai kyllä hän sen puolesta myös puhuu, mutta teot tuntuvat ainakin toistaiseksi puhuvan ihan toista... Tämä alkoikin tänään juuri ärsyttää ihan mielettömästi. 

Olen muutenkin ollut muutamat viime päivät todella ärtynyt. Erityisesti nämä tekemättömät kotityöt harmittavat. Ja tiedän kyllä, ovat ihan pikkujuttuja, mutta silti.  Mies ehdottikin että tehtäisiin torstaisin sellainen "tehotunti", jolloin voitaisiin aina siivoilla ja järjestellä paikkoja joita ei muuten ehditä. Mulle tämä sopii, mutta heti tänään mies sitten sanoi menevänsä huomenna auttamaan veljeään renkaiden vaihdossa. Eli se ensimmäinen torstaisiivous siirtyy sitten näköjään heti... (!) Että semmosta. Miehille taitaa muutenkin olla jotenkin vaikeaa tehdä niitä kotitöitä siinä sillä lailla "sivussa"? Mä saatan joka päivä pestä pyykkiä, ja ihan vaan niin että vessassa käydessä laitankin samalla pyykkiä pyörimään. Ei sitä tarvitse erikseen suunnitella! Ajattelin jo ryhtyä kokonaan kotityölakkoon, kuten tämä äiti.  Jospa joskus tulis kiitostakin siitä, että vaivautuu... :P Saas nähdä miten käy vauvan synnyttyä. Kenties hukumme siihen itseensä.

lauantai 15. syyskuuta 2012

Rento viikonloppu

Aika tuntuu kuluvan jotenkin hirveän nopeasti. Ja toisaalta niiiiin hitaasti. Nyt on viikkoja 31+3. Kolme viikkoa töitä jäljellä :) Kaikenlaista pientä hommaa on vielä työpaikalla tekemättä, mutta päivät ovat kuitenkin kaiken kaikkiaan aika kevyitä. Pitkään istuminen ei vaan enää ole kovin mukavaa, varsinkin kun jalat ja kädet tuntuvat olevan aamusta iltaan aivan järkyttävän turvoksissa. Olen töissä heittänyt tennarit veks ja käyttänyt crocseja, mutta nekin tuntuivat tällä viikolla jo jotenkin ahtailta jaloissa. 

Myös selkä on alkanut kremppaamaan. Ehkä tuo istuminen on tehnyt sen, että pakarat ovat jotenkin kummasti jumissa. Sepäs sitten säteilee selkään (aamulla herää jäykkyyteen ja ei meinaa päästä sängystä ylös) ja toisinaan tuntuu että polvet taittuvat alta. Olen siis tänäänkin shoppailureissullamme tuntenut suurta myötätuntoa niitä vanhuksia kohtaan, joiden liikkuminen on jo hidasta ja jäykkää. Ymmärrän nyt miltä tuntuu kun haluaisi ostaa vaan purkin maitoa mutta sen saadakseen pitää taapertaa sen jättimarketin aivan toiseen päätyyn saakka... :P Mies vielä vetelee aina niin hirmuista tahtia, että mä jään väkisinkin jälkeen. Yritän sitten huudella että oota nyt perhana mua...! Eipä se muista että en mä pääse niin reippaasti eteenpäin kuin ennen :D

En tiedä kääntyikö poika muuten jossain vaiheessa vatsassa pystyasentoon: ainakin yhtenä päivänä kävi niin julmettu möyrintä ja sen jälkeen liikkeetkin tuntuivat erilaisina ja eri puolella. Nyt jätkä kuitenkin monottaa?/nyrkkeilee? taas tuonne vasempaan kylkeen.    Eli taisi kääntyä jälleen poikittain... 

Poikkesimme tänään Tapiolan maalaismarkkinoilla. Ajattelin, että voisi olla kiva ostaa jotain erityistä juustoa tai leipää mitä ei aina kaupasta osaa edes etsiä. Mies halusi ehdottomasti saaristolaisleipää, jota Kartanon leivän kojusta löytyikin. Samalla ostimme vielä kotikulmieni läheltä tulevaa Kivikylän palvaamon leikkelettä, aivan mielettömän ihanaa Villa Christinen juustoa (jotakin Berg-nimistä, 6 kuukautta kypsynyttä) sekä niin pehmeän seesaminsiemenpretzelin... Nam. 




Kerkesin napata sentään kuvat, vaikka mieli teki heti pistellä herkut parempiin suihin :P 

Huomenna suuntaamme kenties toisille markkinoille, Syysmatin markkinoille Espoon Tuomiokirkolle. Miehen kanssa tänään puhuttiinkin, että täytyy nyt käväistä kaikissa tämmöisissä hulinoissa, joita talvella sitten ei niin paljoa järjestetä ja johon voi olla pienen vauvan kanssa hankalampaa lähteä. Tai sitten ollaan niin väsyneitä, että ei vaan viitsitä liikkua minnekään täältä kotosalta :D 

Huomenna ohjelmassa olisi kumminkin siivousta, tässä taloudessa kun ei ole taas pitkään aikaan tehty kunnon "raivausta". Ja koska tässä tiistaina töistä tullessani rakas karvakorvamme oli jättänyt kipeän vatsan seurauksena haisevat yllätykset sekä eteisen että olohuoneen matolle, ovat lattiatkin sopivasti ilman mattoja odottamassa pesua :D Tulipahan vietyä matotkin sitten pesulaan... Tarkoituksena oli vielä lukea tulevaan tenttiinkin, mutta parin sivun jälkeen totesin että tänään ei kyllä nappaa yhtään... Taidan ensi viikolla töissä sitten lueskella kun on kumminkin aikaa :) Sain kuitenkin meidän karvakorvan syystrimmauksen viimeisteltyä, nyt on perheessä yks hassu rimppakinttu :P


sunnuntai 13. joulukuuta 2009

Voi että!

Kävimme tänään miehen kanssa tutustumassa pesueeseen, josta yksi jäsen liittyy meidän perheeseemme uuden vuoden jälkeen. Voi ihania, menetin sydämeni aivan täysin! :)
En liitä tänne kuvia (koska eivät ole minun vaan kasvattajan ottamia), mutta voit käydä katsomassa pikkuisia airedalenterrierin pentuja Kennel Terrkoffin sivuilla.